...Mutta mitä ne ajattelevat? Miten ne puhuvat??

Toisenlaiset, siis. Siinä tämänkertaisen höpinäni aihe: toisenlaisuus. Oli tässä suht' hiljan mielenkiintoista lukea tutkijoiden löytäneen merkittäviä eroja ns. liberaalien ja konservatiivisten ihmisten aivoista. En ollut asiasta varsinaisesti yllättynyt. Useimmat meistä tuntenevat ihmisiä, joita meidän on vaikeaa tai jopa mahdotonta parhaalla tahdollakaan ymmärtää. Jos edes me ihmiset emme arjessamme kykene läheskään aina tavoittamaan kanssaihmistemme mieliä, toiveita, pelkoja, ajatuksia (en edes lähde tässä kulttuurien ja traditioiden välisiin, meitä aivan oikeasti erottaviin asioihin)... Miten voisimme koskaan tavoittaa jonkin ei-inhimillisen elämänmuodon ajatusmaailman, saati kirjoittaa sellaisesta uskottavasti?

Joku on sanonut, ettei ihminen kykene kuvittelemaan ja siten myöskään kuvailemaan mitään sellaista, millä ei jo ole vastinetta maailmassamme. Noin saattaa hyvin olla. Vanhat science fiction kirjat ja elokuvat esim. kuvailevat tulevaisuuden lähes poikkeuksetta jonain sellaisena mitä me tässä "nykyajassamme" pidämme naurettavan klisheisenä ja jopa vanhanaikaisena. Alkaen kaapin kokoisista tietokoneista viisarimittareineen, vipuineen, isoine lamppuineen, kaikkineen. Emme silloin yksinkertaisesti tienneet muusta. Sama tulee tapahtumaan meidän teknologiallemme ja visioillemme tulevasta. Ymmärrämme vain itsellemme lähellä olevia asioita, jos sitten niitäkään.

Tämä kaikki herättää isoja kysymyksiä siitä, voimmeko koskaan edes puoliuskottavasti kuvailla meille vieraiden älyllisten olentojen kieltä tai ajatuksia. Kysymys, joka koskettaa niin science fictionia kuin fantasiaakin. (Ja uskontoja: ymmärtäisimmekö me itseämme todella paljon kehittyneempiä olentoja? Jumalten täytynee olla sellaisia?)

Jos jo seinänaapurisi saattaa olla alien, joka äänestää mielestäsi mielipuolisesti ja elää aivan "väärin", mitä mahtaisit tuumata, jos vastaasi kävelisi aito klingon, Gandalf, örkki, haltia, kääpiö, Vernor Vingen huikeiden tarinoiden älykäs hämähäkkiolento, tai jotain vielä paljon käsittämättömämpää? Vaikkapa jokin jumalaksi lukemamme, ruumiiton tietoisuus? Tai vaikka edesmennyt oma sukulaisesi, joka viis veisaisi vankasta uskomuksestasi siihen, ettei aaveita kerta kaikkiaan ole olemassa?

Ehkä ottaisit jalat allesi. Ehkä, jos olisit jenkkityyliin aseistettu, yrittäisit ampua moisen kummajaisen seulaksi heti kättelyssä. Ehkä menisit moikkaamaan. Kuka tietää? Mutta niin tai näin - meillä ei ole mitään tietoa saati varmuutta tuollaisten älyllisten olentojen tavasta ajatella ja kokea maailma. Ymmärrätkö edes sitä, miten koirasi tai kissasi kokee maailman? Tuskin. Ja vielä vähemmän kilpikonnan, hyttysen - tai vaikkapa omenapuun - todellisuutta. 

Tämä on oikeasti ongelma, kun kirjoitat tarinaa, jossa on ajattelevia ja kenties puhuviakin hahmoja oman kokemuskenttäsi ja maailmankuvasi ulkopuolelta! Yksi hyvä nyrkkisääntö on välttää kuvailemasta asioita, joista ei tiedä varmuudella tarpeeksi. Naimaton avioliittoneuvoja saattaa hyvinkin olla loistava työssään juuri tietyn ulkopuolisen näkökulmansa ansiosta, mutta samaisen ihmisen olisi pirun vaikeaa kuvailla avioliiton arkea esim. kirjassa! Mitä taas tulee haltioiden kaltaisiin olentoihin, näiden voi (genren kirjoittamattomien sääntöjen perusteella) olettaa ajattelevan ja toimivan sen verran ihmisen kaltaisesti, että heitä voinee tiettyyn rajaan saakka kuvailla ajattelemassa ja puhumassakin. Kovin syvälle siinä en kuitenkaan menisi, sillä tiedostaisin itse liian hyvin sen, etten tiedä mitä heidän mielissään oikeasti liikkuu!

Entä sitten teknologia? Onko tuhannen vuoden päästä mitään mikä edes etäisesti muistuttaa Internetiämme? Epäilen suuresti. Tunnistaisimmeko mitään tuon ajan laitteita, osaisimmeko edes arvata miten ne toimivat? Kyseenalaista. Niinpä, kun kuvailemme science fictionissa jotain tällaista "tuntematonta", saattaa olla viisaampaa (joskin turhauttavaa) toisinaan tyytyä kertomaan mitä tapahtuu kuin selittämään juurta jaksain miten ja miksi se tapahtuu. Sillä nuo selityksemme ovat väistämättä tästä hetkestä ja tästä maailmastamme, eivät siitä todellisuudesta mitä yritämme kuvailla.

Kinkkisiä, kiehtovia asioita pohdittaviksi. Juuri nytkin tuumin miten ikivanhaa, mutta silti meitä paljon edellä olevaa teknologiaa edustava "älytalo" käyttäytyy tulipalotilanteessa, energiansyötön ainakin osin katkettua, ja ryhmän kovaonnisia ihmisiä tasapainotellessa talon ulkoseinää kiertävällä pienellä tasanteella... Talo epäilemättä tietää heidän olevan siellä, mutta tekeekö se asialle mitään? Mikäli ei, silloin tietyn tarinan muutama keskeinen henkilö saattaa kokea ikävän lopun. Tällä hetkellä en tiedä, löytyykö asiaan ratkaisu vai ei - se ei ole omissa käsissäni.

Mutta tuollaisiin kysymyksiin törmää aina kun kirjoittaa toisenlaisista asioista. Eiköhän tuokin siis selviä - ratkaisut tällaisiin dilemmoihin tulevat usein täysin odottamattomina hetkinä "sieltä jostain", eikä niitä voi aina mitenkään järkeillä. Tarinat ovat taikuutta - ja me kirjoittajat kai sikäli taikurin enemmän tai vähemmän toheloita oppipoikia ja -tyttöjä. Yrittämässä tehdä täydellistä loitsua, mutta tiedostaen että lohikäärmeen kutsuloitsumme saattaa paremminkin tuoda paikalle kiukkuisen ja hämmentyneen kaniinin. Noh, eipä mitään vikaa kaniineissakaan! Asioihin voi aina sopeutua - myös hetkiin, joina tarinat ottavat asiat omiin käsiinsä, ja menevät aivan mielivaltaisiin suuntiinsa. Se on oikeastaan yksi kirjoittamisen suola. Itsekin yllättyy - aina.

Siispä taas takaisin loitsujen ääreen...  :)

Kerropa omia ajatuksiasi aiheesta!

Mistä on hyvä fantasiakirja tehty?

Luen juuri, miljoonien muiden lailla, George R. R. Martinin "Tulen ja Jään Laulu" -sarjan toista osaa, "The Clash of Kings". Olenko koukussa? Jollain lailla, siitä päätellen, että odotan aina tilaisuutta päästä jatkamaan lukemista. Välillä mietin vain, että miksi?

Martinin bestseller lienee lähellä perinteisintä mahdollisinta fantasiaa. Vain haltiat ja kääpiöt puuttuvat, enkä yllättyisi niidenkään ilmaantumisesta sotkemaan tuon sotaisen tarinan juonitteluja, verenvuodatusta ja - genressä perinteisesti harvinaisia, mutta ilmeisesti yleistyviä - sänkykamarikohtauksia. Voin vain, pienellä kauhulla, kuvitella yksityiskohtaisesti kuvatut lemmenleikit haltiaprinsessan ja irstaan ihmisprinssin välillä. Tolkien kääntyisi varmasti haudassaan. ;)

Onko fantasiassa tai sci-fissä sitten "pyhiä" asioita, tabuja? Fantasiassa pätenee ainakin hiljainen sääntö siitä, ettei Tolkienin perintöä liata. Saattaa toki olla niinkin, että miehen perillisten lakimiehilläkin on asiaan vaikutuksensa; sen verran isosta rahasammosta on nykyään kysymys. Muutoin aikalailla kaikki lienee sallittua, ja esim. fantasian ja sci-fin kohdalla tietty yhteen sulautuminen on jo paikoin havaittavissa.

Mutta Martin ei ole yrittänyt, genressään aika rankasta sisällöstään huolimatta, tuoda oikeastaan mitään uutta fantasian maailmaan. Hänen tarinansa toimii tavallaan kokonaisuutena, jonka hengästyttävässä tapahtumatahdissa lukija ei oikeastaan edes ehdi miettimään asioiden taustoja, realistisuutta tai sen kummemmin muutakaan. Kirjojen maailma on tietyllä tapaa hyvinkin klisheinen malliin "otetaan keskiaikainen maailma, liioitellaan sen väkivaltaisia ja irstaita piirteitä (= miellytetään lukijoita, jotka odottavat toimintaa), luodaan henkilöhahmoja, joista harva on erityisen syvä tai sympaattinen, mutta sitäkin useampi jollain liioitellulla tavalla paha tai muuten mielenkiintoinen. Ja niin edelleen. Tulos on eräänlaista liioiteltua steroidifantasiaa, jossa hormonit hyrräävät, veri lentää, eikä juonittelu keskeydy hetkeksikään. Maailman monimutkaisuus antaa tietynlaisen illuusion syvyydestä, mutta ainakaan tähän asti lukemani ei juurikaan vaivaudu syventämään kuvaani Tulen ja Jään Laulun maailmasta. Ei sen tarvitsekaan, sillä suuri yleisö pitää tarinasta juuri tällaisena. Ja raha virtaa.

Tuollaisen tarinan kirjoittaminen ei olisi onnistunut Tolkienilta, eikä se onnistuisi minultakaan. "Tulen ja Jään Laulu" vaatii kirjoittajalta huiman määrän laskelmointia ja suunnittelua - se ei ole spontaani tarina, vaan rakennettu todella taidokkaasti miellyttämään ja koukuttamaan maksimaalista määrää kohdeyleisöä. Paljon kertoo se, että tarinasta tehty näyttävä TV-sarja on lähes identtinen itse kirjojen kanssa. Hyvää viihdettä.

Toinen tämän hetken menestyskirjailija fantasian alueella on Robin Hobb. Hänet tunnetaan useista samaan fantasiamaailmaan keskittyvistä trilogioista, joissa näkyy kenties tavallista selvemmin naiskirjoittajan hivenen toisenlainen näkökulma moniin asioihin. Hobb:n kirjat ovat myös jakaneet omia tuntemuksiani ehkä enemmän kuin mitkään toiset, sillä niissä on sekä aivan uskomattoman hienoja, että pahimmillaan miltei raivostuttavia piirteitä. Hobb:n kerronta on tietyllä tapaa kuin yhdistelmä romanttista kioskikirjallisuutta (tärkeää on kuka menee naimisiin kenen kanssa + mitä kenelläkin on kunakin hetkenä yllään) ja edellisen vastapainona suorastaan yllättävän mielikuvituksekasta, väkivaltaista ja raakaakin toimintaa genressään aika omintakeisessa maailmassa. Tulos on todella merkillinen; huomasin itse hyppiväni joskus jopa toistakymmentä sivua kerrallaan ylitse (naimakaupat, juorut ja vaatteiden muotilehtimäiset kuvaukset), mutta sitten taas suorastaan ahmien monia synkempiä, syvempiä, mielikuvitusta kiihottavia toisia osuuksia. Tuo ei ole normaali tapani lukea; en normaalisti hypi tarinoissa "tylsien" jaksojen ylitse...

Kaiken tuloksena on eräänlainen viha-rakkaussuhde näihin kirjoihin. Haluan tietää miten tarinoissa käy, mutta en todellakaan halua tietää enää sanaakaan siitä, minkä väriset napit neiti XXX:n silkkisessä, paljetein koristellussa sinivihreänoranssissa leningissä oli tämän huokailtua kymmenen sivun ajan kateelliselle, petolliselle ystävättärelleen paikallisen tyhmän mutta uljaan nuorukaisen ihanuutta ja kamaluutta... Selvää lienee, etten ole aivan oikeaa kohdeyleisöä Robin Hobb:lle, mutta kyllä hän tarinoita osaa kertoa - ja uskon, että juuri ne elementit, jotka hänen kirjoissaan esim. minua tylsistyttävät tai ärsyttävät, vetoavat yhtä voimakkaasti lukemattomiin muihin. Laatuviihdettä siis tämäkin. ;)

Fantasiasta ei voitane puhua mainitsematta erästä klassista kirjoittajakaksikkoa: Margaret Weis ja Tracy Hickman. Heidän syytään ja ansiotaan on mm. Dungeons & Dragons -roolipelimaailmasta kirjoiksi aineellistunut, laaja Dragonlance -maailma, jota itsekin nuorempana ahmin minkä kykenin. W&H:n kerronta on hyvin erilaista kuin esim. edellä mainittujen kirjailijoiden käsitys fantasiasta. Yhdistävänä tekijänä on toki tietyllä tapaa samanlainen, ehkä osin genren perinteiden pakottamakin maailma (lohikäärmeitä esim. tuntuu olevan kaikkialla, vaikka sankarit niitä miten yrittävät hävittää sukupuuttoon!). Weis ja Hickman kirjoittavat kuitenkin jännittäviä tarinoitaan vankasti kieli poskella. Huumorin yhdistäminen periaatteessa usein niin "vakavaan" fantasiaan on taitolaji, mutta nämä kaksi hallitsevat asian suvereenisti. Legendaarisena esimerkkinä näennäisdementoitunut velho Fizban (tietynlainen Gandalf-karikatyyri), joka esiintyy kaksikon ehkä parhaassa työssä, 7-osaisessa "Kuoleman Portti" -sarjassa salanimellä Zifnab. En kerro enempää; tämä juttu on koettava itse! Menee oikeastaan jo Monty Pythonmaisen suuruuden sarjaan. :)

"Kuoleman Portti" -sarja kuuluu mielestäni puutteineenkin fantasian klassikoihin monessa mielessä. Se esittelee seitsemän hyvin erilaista, omintakeista maailmaa, joita yhdistää varsin merkillinen asia. Samalla kyseessä on mitä hienoin esimerkki science fictionin ja fantasian saumattomasta yhdistymisestä pitkäksi, todella kiehtovaksi tarinaksi, joka hetkittäin naurattaa, toisina kenties jopa itkettää, herättää kysymyksiä ja saa toistuvasti lukijan selkäpiihin jääpuikkoja jännityksestä. Kaiken kruunaavat henkilöhahmot, joissa - kerrankin - on syvyyttä ja koskettavuutta. Esim. likinäköinen, valloittajien alistaman kaivosplaneetan yksinäinen, idealistinen, vallankumouksellinen kääpiö kohtaloineen tuskin jättää montaakaan lukijaa kylmäksi.

Paras?

Kaikki nämä kolme esimerkkiä edustavat omalla tavallaan hyvää, viihdyttävää fantasiakirjallisuutta. Kaikki ovat myös keskenään hyvin erilaisia näkökulmia taikuuden kyllästämiin maailmoihin, joissa lohikäärmeet yhä enemmän tai vähemmän mellastavat, prinsessat ovat prinsessoja ja tyhmänrohkeat nuoret miehet ovat ... niin, tyhmänrohkeita nuoria miehiä. Jos minun olisi kuitenkin pakko valita oma suosikkini tästä mainioiden tarinankertojien joukosta, sen täytyisi tällä kertaa olla duo Margaret Weis & Tracy Hickman.

Kerron miksi:

Niin viihdyttävä ja koukuttava kuin Martinin kuvaama maailma onkin, se tuntuu myös jollain tavalla hiukan ohuelta ja tekemällä tehdyltä. Tuotteelta, joku saattaisi sanoa. Ja tuotehan se onkin, häpeilemättä asiaa lainkaan. Siksi se myös myy paremmin kuin kilpailijansa yhteensä. Hobb:n loistavia oivalluksia puolestaan ei käy kiistäminen, mutta lukukokemuksen tietty hajanaisuus (se "viha/rakkaus"-tunne) estää itseäni lukemasta hänen töitään (vielä) mestariteoksiksi. Weis ja Hickman ovat näistä ainoina luoneet jollain lailla ainakin itselleni uskottavia, jopa sci-fi:n mittapuilla mielikuvituksellisia, yllättäviä maailmoja, joissa vaikuttaa henkilöhahmoja, joiden kohtalolla on lukijalle oikeasti väliä. Tarinoita, jotka voivat saada lukijan niin hymyyn kuin kyyneliinkin, samalla miettien voisivatko nuo maailmat olla - jossain päin maailmankaikkeutta - totta.

Siinä on tietynlainen suuruuden mittapuu. "Kuoleman Portti" -sarja ei yritä olla minkäänlainen "Taru Sormusten Herrasta". Se ei ota itseään ylivakavasti, eikä se kosiskele Hollywoodia. Se ei hukuta lukijaa asujen yksityiskohtiin, silmittömään väkivaltaan, eikä ihmisen alhaisimpien vaistojen tuotoksiin jatkuvine juonitteluineen, huorineen ja petoksineen. Se vain kertoo pitkän, todella kiehtovan tarinan maailmoista, joiden voisi kenties uskoa olevan totta. Se kertoo sen haikean hauskasti, silti jännittävästi, kirjoittajien varmasti tiedostaessa alusta loppuun sen, etteivät he koskaan saisi luomuksestaan arvostettuja palkintoja, tv- tai filmisopimuksia, tai fantasia/sci-fi -genren kriittisempien tahojen arvostusta.

Mutta jotain he tekivät oikein. He kertoivat kertomisen arvoisen tarinan, jonka itse luen yhä uudelleen ja uudelleen, muutamien vuosien välein.

Jos se ei ole hyvän fantasiakirjan - tai minkä tahansa tarinan - merkki, niin mikä on?

Tarinoista ja ajatuksista

Ajatukset. Niistä tulee pian muistoja. Ja muistoihin taas emme voi luottaa, kuten jokainen saattoi taannoin nähdä esim. The Beatles -dokumentista, jossa jokainen yhtyeen jäsen muisti tietyt menneisyyden asiat aivan eri tavoin. Niin käy meillekin - ja siksi monet kirjoittavat päiväkirjoja tai niiden moderneja versioita, blogeja... Tarinoita. Jotta edes jotain tästä hetkestä säilyisi huomiseksi, joko itsellemme tai toisille. Kai niitä hullumpiakin päämääriä maailmaan mahtuu, joten eiköhän siinä liene riittävä tekosyy tällekin pikku blogille. Siispä itse asiaan: tarinoihin...

Tarinat ovat ihmiskunnan vanhimpia aarteita. Niitä on kerrottu nuotioiden äärellä aikoina kauan ennen kirjoitetun kielen keksimistä. Useimpien uskontojen voisi arvella syntyneen ikivanhoista tarinoista, joita kulloisenkin ajan valtaapitävät keksivät hyödyntää omiin, usein vähemmän pyhiin tarkoitusperiinsä. Mainonta ja markkinointi ovat puhtaasti tarinankerrontaa. Kun ostat energiajuomatölkin, jonka pinnassa komeilee muodissa oleva pelihahmo, ostat tarinan. Jos katselemme ihmiselämää ulkopuolisen silmin, saatamme huomata elävämme kaikki eräänlaista tarinaa, jonka juuret ovat niin kaukana menneisyydessä, ettei yksikään tutkija tule koskaan niiden alkuperää selvittämään.

Koulutuksesi, kasvatuksesi, muut elämäsi valinnat puolisoa ja lapsia myöten: toteutamme tarinaa, näytelmää jossa enimmäkseen esitämme meille annettuja rooleja. Eräissä kulttuureissa tämä on viety niin pitkälle, ettei yksilöllä ole käytännössä juuri mahdollisuutta irtautua sukunsa ja kulttuurinsa supertarinasta ja aloittaa omaansa. Niin syntyy pakkoavioliittoja, kunniamurhia, naisten ja miesten silpomista yms. järjellä ajatellen täysin mielipuolisista syistä. Mutta ne eivät palvelekaan järkeämme saati moraalia. Ne palvelevat ikiaikaista tarinaa, joka kertoo keitä me olemme ja mistä me tulemme. Tai: niin me ainakin luulemme...

Sillä tarinat eivät vain kuvaa todellisuutta, vaan ne myös muuttavat sitä. Sekään ei ole sattumaa, että joku viisas on väittänyt kaikkien kirjailijoiden olevan suurimpia valehtelijoita. Sanalla kun on voimaa, ja siksi esim. diktaattorit ovat aina pyrkineet eliminoimaan kiusallisten tarinoiden kertojat ensimmäisten joukossa. Sillä tarinankertoja voi olla monin verroin vaarallisempi uhka uskonnolle, poliittiselle hallinnolle tai kaikelle muullekin kuin sekopäisinkään aseen- tai nyrkinheiluttaja. Tarinat luovat itsemurhapommittajia. Tarinat kaatavat hallituksia. Tarinat saavat taloutemme kukoistamaan tai kaatumaan. Niihin ja niiden kertojiin ei voi koskaan täysin luottaa.

Mutta tarinoilla on paitsi potentiaalia pahaan ja muutokseen, myös hyvään. Ne voivat viedä meidät hädän ja tuskan keskeltä jonnekin muualle - jonnekin mistä löydämme kenties iloa, toivoa ja jopa uusia polkuja eteenpäin. Tarinat voivat paitsi hämätä, aivopestä ja harhauttaa meitä, myös johdattaa meitä kohti selkeämpiä ajatuksia ja - kenties - jopa kohti jonkin sortin totuuksia. Jokaista propagandavalhetta, laskelmoitua romaania/elokuvaa, markkinointiviestiä tai kiihkouskovaista hölynpölyä vastaan löytyy myös tarinoita, jotka toimivat jotenkin aivan toisella tasolla. Tasolla, jota tyypillinen myyntimies tuskin koskaan ymmärtäisi.

Pari esimerkkiä tarinankertojista, jotka uhmaavat ennen muuta kaupallisuuden alttareita, mutta ovat siitä huolimatta (tai sen vuoksi?) aikoinaan menestyneet.

Yksi on ilmeinen: J.R.R. Tolkien. Mies käytti koko elämänsä käytännössä yhden massiivisen tarinan kertomiseen. Tarinan, joka on toki myöhemmin poikinut eri tahoille aivan käsittämättömiä summia rahaa, mutta jota ei koskaan tehty sellainen mielessä. Tänä päivänä "Silmarillion" ei välttämättä saisi edes kustannussopimusta helpolla, jos lainkaan. Tolkienin tarinassa ei ole bestsellereille nykyään välttämättömiä seksikohtauksia, eikä mitään halpaa tai helppoa. Se vain tuntuu todelta, jollain kummallisella tasolla. Ja siksi se, vastoin kaikkia oletuksia, myi lopulta enemmän kuin nykypäivän kaupallinen viihdekirjallisuus tulee koskaan myymään. Ja mikä ehkä tärkeämpää: Tolkien ei tule unohtumaan niin kauan kuin ihmiskuntaa jotakuinkin tällaisessa muodossa on olemassa. Hän kertoi suuren tarinan. Tositarinan, jonka kohdalla ei ole enää oikeastaan mitään merkitystä sillä, millä tavoin se on tosi. Puhuisimmeko ylitodellisuudesta?

Toinen esimerkkini on tänä päivänä hyvin epämuodikas ja kenties jopa aikamme henkeen sopimaton: Carlos Castaneda. Tarinankertoja, joka tunnetaan parhaiten New-Age -liikkeen (alkoivatko hälytyskellosi soida?) eräänä (hyvin vastahakoisena) ikonina, sekä eräänä kiistellyimmistä tutkijoista tiedemaailmassa. En usko, että tulemme koskaan tietämään totuutta hänen elämänkertanaan kirjoittamista lukuisista kirjoista. En usko myöskään, että sillä on edes väliä. Sillä huijari, guru tai tiedemies, Castaneda oli aivan käsittämättömän huikea tarinankertoja. Hänen kirjansa ovat jalokiviä siinä, että ne ovat eristäytynyttä, muinaiseksi väitettyä intiaaniperinnettä kuvaillessaan samanaikaisesti suunnattoman jännittäviä, hauskoja, pelottavia ja - ennen muuta - ajatuksia herättäviä. Ei ole ihme, että muuankin amerikkalainen valtalehti totesi aikanaan arvostelussaan: "On mahdotonta nähdä maailmaa aivan entisin silmin tämän luettuaan."

Mikä onkin täysin totta. Ja mitä enempää voisimme kirjalta - tai tarinalta - pyytää? Jännitystä, suuria tuntemuksia ja sen selittämättömän "...mitäpä, jos?" -ajatuksen. Uusia näkökulmia maailmaamme.

Tarinat voivat kenties manipuloida meidät tekemään suuria typeryyksiä, julmuuksiakin - tai ostamaan lähikaupasta ylihintaan jotain aivan älytöntä. Mutta parhaimmillaan ne voivat avata mielemme näkemään ja etsimään uusia asioita maailmasta ja itsestämme.

Siinä on tarinoiden todellinen taika!