Aikuis- ja televisiofantasiaa?

George R. R. Martinin "A Song of Ice and Fire" (suom: Tulen ja Jään Laulu) -fantasiasarja ei tällä haavaa lakkaa ihmetyttämästä - ja kiehtomasta - minua. Siinä kun on jotain mitä en muista vielä koskaan aiemmin kohdanneeni fantasian, scifin yms. maailmassa. Nimittäin, jos koskaan olen lukenut tämän lajityypin tarinaa, joka saattaisi olla suunniteltu ensi sanoistaan alkaen televisiosarjaksi tai elokuvaksi, tämä on sellainen. 

Martinin pitkä eepos on mielenkiintoinen tapaus monessakin mielessä. Onko se "fantasiatarina"? On - monessa mielessä se noudattaa fantasiakirjallisuuden kirjoittamattomia sääntöjä jopa niin tarkkaan, että paikoin mennään kliseisyyden rajamailla. Saamme odotetut, ellei likimain pakolliset keskiaikaiset kuningaskunnat, enemmän tai vähemmän mielenvikaiset kuninkaat, kunnianhimoiset prinssit, prinsessat, hovinarrit, kaikki keskiaikaiset aseet, lohikäärmeet, paljon hevosia, karmean hygienian - ja kaiken muun tarvittavan. Saamme bonuksena (halutessamme) myös lukea melkoisen vanhaa, haastavaakin englanninkieltä käytetyn sanaston muodossa.

Mitä tästä kaikesta sitten syntyy?

Klassikko? Moni sanoisi empimättä: "kyllä!" Kuten eilen ystäväni kanssa asiaa tuumin, tällä kertaa kysymys ei ole vallan yksinkertainen. Tulen ja Jään Laulu jäänee kestosuosikiksi ja etenkin uudemman lukijasukupolven silmissä tietynlaiseksi klassikoksi. Toisaalta, sen koukuttavuus ja mieleenpainuvuus edustavat hyvin erilaista tyyliä kuin genren vanhemmissa, sanoisinko "ennen Lost/24 -aikaa" luoduissa, jo vakiintuneissa klassikoissa. Onko luotu uuden ajan fantasiaklassikko uuden ajan lukijoille ja katsojille?

Tuota sopii tuumia hetken verran.

Tarinan "viihdyttävyysindeksi" on melkein rikollisen korkea. Se on monella tapaa kuin täydellinen pop-biisi vaikkapa Lady Gagan malliin. Tulen ja Jään Laulu on myös monimutkainen, pitkä, joka suuntaan haarautuva tarina. Sellaista ei kuka tahansa kirjoittaisi - mutta George R. R. Martin tuntuu pitävän lankansa aika hyvin kasassa.

Tulen ja Jään Laulu voi vaikuttaa tietyllä tapaa yhtä kiehtovalta, yksityiskohtaiselta maailmalta kuin vaikkapa Tolkienin loihtima vaihtoehtoinen ihmiskuntamme historia. Yksi - ratkaiseva - ero kuitenkin tulee esiin jo tarinan kahdessa ensimmäisessä osassa. Tolkien oli - suorastaan miltei pakkomielteenomaisesti - kiinnostunut kielistä, maantieteestä, kaikkien yksityiskohtien todentuntuisuudesta. Hän oli tiedemies, jolla oli valtava tarina kerrottavanaan. Niinpä lähes kaikki hänen tarinoissaan ilmenevä on pirun hienosti perusteltua. Aina siihen pisteeseen saakka, että lukija ajattelee: "hitto, tuohan voisi olla totta!"

Tuota "toden" tunnetta en ainakaan itse ole vielä tavoittanut Tulen ja Jään Laulusta. Tarinan monimutkaisuus ja yksityiskohtaisuus tuntuvat tietyllä tapaa maskilta, jonka takana ei aina ole juuri mitään. Esimerkki: tarinassa on aivan käsittämätön määrä enemmän tai vähemmän aatelisia sukuja, joilla on tarkka, määritelty sukupuunsa aina äpäriä myöten. Ylivoimaisesti useimmat noista vain ovat täysin kasvottomia, ja siten ne voisi koska tahansa vaihtaa keskenään kenenkään huomaamatta. Myös itse maat jäävät, aina karttojaan myöten, jollain lailla kulisseiksi - pakolliseksi pahaksi tarinan päätarkoitusta varten. Karttoja, taustoja ja yksityiskohtia kyllä löytyy, mutta niiden hiukan puolivillainen toteutus saattaa kertoa kirjoittajan omasta mielenkiinnon puutteesta näihin asioihin - tai sitten yksinkertaisesti siitä, ettei nykyinen kaupallinen viihdemaailma nopeatempoisine tapahtumineen tarvitse niitä. Jälkimmäinen selitys olisi vähän surullinen, mutta luullakseni lähellä totuutta. Kuluttajien oletetaan hakevan viihdettä - ei syvällistä ajateltavaa. Mistä sitten seuraakin tarinan ehkä huikein, eriskummallisin - ja loogisin - ominaisuus, jota ei voi unohtaa kun sen kerran huomaa. 

Pyhä Kolminaisuus

Tulen ja Jään Laulu on - etenkin fantasiatarinaksi - suorastaan ainutlaatuinen siinä, miten se toimii.  En ole todellakaan vielä koskaan kohdannut tämän genren tarinaa, joka niin selkeän keskitetysti nojaa kolmeen televisio- ja tietokonepelisukupolvia suuresti kiehtovaan asiaan.

Hitusen verran liioitellen voisi sanoa, että kaikki tarinassa tapahtuva sisältää kolme peruselementtiä. Ensimmäinen (ja tärkein) on juonittelu. Se on mukana aivan kaikessa, alusta loppuun. Se on tarinan polttoaine. Toinen on raaka väkivalta. Se seuraa juonittelusta, tai antaa juonittelulle syyn. Yhtä kaikki, tarina on väkivaltaisimpia lukemiani, etenkin fantasian genressä. Käytännössä kaikki tarinan henkilöhahmot iästä ja sukupuolesta riippumatta joko suorittavat veritekoja, tai ainakin kannustavat muita niihin. Kolmas tarinan kantava voima on, tuskin yllättäen, seksi. Jälleen, kaikki tarinan hahmot, aina 12-vuotiaista lapsista haudan partaalla oleviin vanhuksiin, ajattelevat väkivallan ja juonittelun lisäksi lähinnä sänkypuuhia. Ne myös kuvaillaan, väkivallan tavoin, yksityiskohtia kaihtamatta. Joku voisi jopa puhua fantasiapornosta.

Onko siis ihme, että tarina on sekä bestseller kirjana, että jättimenestys televisiossa? Tuskin. Voimme aina luottaa ihmisen perusvaistojen toimimiseen viihdemaailmassa. Lähin mieleeni tuleva vertailukohta on ehdottomasti (myös lajissaan hyvä) televisiosarja "Rooma". Tämä on tietyllä tapaa sen fantasiaversio. Samat elementit, eri ympäristö. Sama Pyhä Kolminaisuus. Sama tavoiteltu yleisö.

Entä sitten? 

Olisi kohtuullisen helppoa leimata Tulen ja Jään Laulu pitkälle laskelmoiduksi, vaikka myös erittäin hyvin tehdyksi aikuisviihteeksi nykymaailmaan, jossa ihmiset odottavat toimintaa ja suuria tunteita nopeatempoisessa, helposti sulatettavassa muodossa. Sillä sitähän tämä tarina, aivan häpeilemättä, osin on. Viihdettä, joka ei yritäkään haastaa Silmarillionia. Sen ei tarvitse. Miljoonat lukijat lukevat mieluummin juonitteluja, väkivaltaa ja yksityiskohtaisen pervojakin seksikuvauksia kuin uppoavat Tolkienin hitaampaan, rajattomasti syvempään maailmaan.

Tietokonepelien maailmassa vertailukohtina voisivat olla samaten fantasiagenreen sijoittuvat bestseller-pelit World of Warcraft (WoW) ja The Elder Scrolls: Skyrim. Erilaisempia pelejä on vaikea edes kuvitella. Tiedän ihmisiä, jotka eivät siedä Skyrimiä sen tietyn "hidastempoisuuden" ja "epämääräisten tavoitteiden" vuoksi. Omat, likimain 300 siinä uskomattomassa virtuaalimaailmassa viettämäni tuntia kertonevat jotain siitä, mitä mieltä itse olen asiasta. ;) Nuo toiset ihmiset sitävastoin saattavat rakastaa WoWia - laajaa, pinnallisesti monimutkaista ja -puolista, mutta pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisiin muutamiin perussääntöihin ja ihmisten yhteistyöhön perustuvaa toimintapainotteista pelikokemusta. Skyrim pohjautuu tutkimiseen ja vaeltelemiseen, usein vailla päämäärää tai deadlinea. Se on loputon virtuaalielämä, seikkailu vailla keinotekoisia rajoja. WoW on aivan päinvastainen kokemus: siinä suoritetaan nopealla tempolla viihdyttäviä tehtäviä, eikä yritetäkään kokea mitään elämää suurempaa mysteeriä - tai ajatella liikaa.

Ei olisi ehkä aivan väärin verrata Tulen ja Jään Laulua World of Warcraftiin, siinä missä Taru Sormusten Herrasta tai Maameren Tarinat on paremminkin Skyrim. Vertaus on toki liioiteltu ja karrikoitu, mutta luulen siinä olevan jotain totuuden hitusta. Nämä tarinat ja pelit toimivat eri tasoilla viihdyttäessään meitä. Toisella pitää kaiken aikaa "tapahtua" jotain, tai lukija/katsoja/pelaaja menettää nopeasti mielenkiintonsa. Toisella tasolla voi kyllä tapahtua paljonkin, mutta suuri osa sen viehätystä on myös siinä, ettei pitkiin aikoihin välttämättä "tapahdu" mitään - vaan voimme keskittyä nauttimaan vaikkapa kuvaillun maailman kauneudesta, pohtimaan kaikenlaista, tai tuntemaan elävämme vaihtoehtoisessa todellisuudessa. Todellisuushan ei ole (ainakaan aina ja kaikille) pelkkää juonittelua, väkivaltaa ja seksiä.

Jossain kulkee myös näkymätön raja sen suhteen, mikä toimii ja mikä ei. Kuka ihan oikeasti haluaisi esim. tietää yksityiskohdatkin Tolkienin haltiakuningatar Galadrielin petipuuhista? En minä! Tarina menettäisi siinä taikansa - ja mitä on fantasia ilman taikaa?! Suuri yleisö puolestaan voisi ehkä hyvinkin haluta nähdä Kate Blanchettin elokuvissa esittämän Galadrielin kiihkeissä sessioissa vaikkapa Aragornin kanssa. Sikäli en ihmettele Martinin tekemiä valintoja. Hän todennäköisesti tiesi, ettei koskaan tekisi uutta Tarua Sormusten Herrasta, kuten kukaan meistä tuskin tekee. Niinpä hän päätyi viihdyttämään fantasiasta kenties muuten piittaamatonta suurta yleisöä kauniilla naisilla, komeilla miehillä ja asioilla, joita nämä tekevät toisilleen perinteisessä fantasiaympäristössä. Käyhän se niinkin. Toimii.

Loppujen lopuksi, liian tiukkapipoinen suhtautuminen esim. tarinagenreihin ei liene kenenkään etu. Martinin viihdyttävä "aikuisfantasia" saa toivottavasti miljoonat ihmiset maailmalla kiinnostumaan myös muista, usein hyvinkin eri tavoilla kirjoitetuista saman lajityypin tarinoista. Tulen ja Jään Laulu ei myöskään ole "halpisviihdettä" millään mittarilla. Martin on käyttänyt siihen selvästi valtavasti aikaa ja vaivaa. Kirjojen kieli on rajattomasti keskivertofantasiaa rikkaampaa. Jos tietyt yksityiskohdat ja taustat tarinassa ehkä jäävätkin hämäriksi, tarjolla on sitten sitäkin enemmän yksityiskohtia esim. aterioiden ruokalajeista, henkilöhahmojen vaatetuksesta, keskiaikaisen sodankäynnin taktiikoista, ja paljosta muusta. Martin yksinkertaisesti on erilainen kirjoittaja kuin esim. Tolkien - ja selkeästi myös kiinnostunut erilaisista asioista. Niin on hyvä.

Ja siksi jatkan Tulen ja Jään Laulun lukemista, tietäen jo varsin hyvin, että jokainen tarinan käänne, on se sitten miten hieno tai odottamaton, johtaa mitä suurimmalla varmuudella juonitteluun, väkivaltaan ja... no, tiedätte jo homman juonen! Ehkä hiukan vähemmälläkin annoksella noita elementtejä tulisin hetkittäin toimeen, ja toivoisin samalla oppivani paljon lisää mm. tarinan maista ja kansoista. Mutta jos sellaista fantasiaa tahdon, luen vaikkapa Tolkienin "Silmarillionin". Jos taas etsin jotain rauhallista, tummasävyistä, aivan omanlaistaan, luen Ursula LeGuinin "Maameren Tarinat". Mielikuvitukselle kyytiä antaa sekä vakava, jännittävä, että hetkittäin todella hauskakin Weis-Hickmanin "Kuoleman Portti" -sarja. Jos haluan lukea tuhansia ja taas tuhansia sivuja kesken jäänyttä eeposta aivan huikeasta maailmasta sekä aivan rikollisen puuduttavista typerien sankarinuorten vieläkin typerämmistä parisuhdeongelmista, oikea osoite voi olla Robert Jordanin "Ajan Pyörä". Vaihtoehtoja riittää!

Ja jos jotain jää vieläkin uupumaan, aina voi alkaa kirjoittaa itse, sillä suuria, jopa valtavia tarinoita on tuolla jossain, vain odottamassa kertojiaan.

Se kertoja voit olla sinä. Oikeasti. ;)

Rauhallista ja tarinarikasta Joulun aikaa teille kaikille! :-)

Miten fiktiokirja oikein syntyy?

Tuota kysymystä olen miettinyt vuoden jos toisenkin, enkä tänä päivänä taitaisi osata antaa siihen tolkullista vastausta. Tai: ainakin vastauksia taitaa olla lukemattoman monia. Voin vain kertoa jotain siitä, miten omat tekeleeni syntyvät.

Voin uskoa, että on kirjailijoita, jotka tietävät täsmälleen mitä tekevät ensimmäisestä hetkestä alkaen. Uskon, että moni menestyskirjailija tietää jo hyvin varhain millainen hänen projektinsa tulee olemaan, mihin (ja jopa miten) tarina tulee päättymään, ja mitkä tarinan hahmoista esim. ovat keskeisiä, todennäköisesti lukijoihin vetoavia, ja siksi pakosta henkiin jätettäviä. Heitä on - ja jotkut heistä menestyvät erittäin hyvin.

Sitten on myös meikäläisiä, joilla ei ole kerta kaikkiaan aina hajuakaan siitä, mihin suuntaan tarina mahtaa omalla tahdollaan mennä, miten se päättyy, tai miten edes sen henkilöhahmoille käy... Ei kovin kaupallista, ei. Eikä, moni sanoisi, kovin järkevää. Mutta samaiset ihmiset tuskin koskaan itse kirjoittaisivatkaan tarinoita. Siinä touhussa kun on aivan omat, kummalliset luonnonlakinsa.

En sinänsä vastusta kaupallisuutta kirjallisuudessa periaatteesta, ainakaan jos tarina on hyvä. Kuten musiikissakin, hyvä ansaitsee mielestäni aina mahdollisuuden - ja jos tarpeeksi moni ihminen pitää lukemastaan tai kuulemastaan, ei ole väärin, jos tekijä saa siitä myös reilua arvostusta. Roskaviihde on sitten ihan oma lukunsa, enkä halua edes koskettaa sitä tässä. ;)

Mutta takaisin itse aiheeseen. Miten fiktiotarina siis oikein syntyy?

Omassa mielessäni on juuri tällä hetkellä kolme isoa tai isohkoa tarinaa. Kyllä: kolme tarinaa.

Kaksi näistä tarinoista kuuluvat jonnekin scifi-fantasia-seikkailun epämääräisille akseleille. Kolmas on sitten, sanotaanko, Monty Pythonia lainaten: "...and now for something completely different!" Jotain ihan muuta. Aivan helkkarin outo saippuaooppera kaukaisesta tulevaisuudesta todella absurdin mustalla huumorilla. Jos aivan välttämättä vertailukohtaa pitäisi hakea, niin Douglas Adams -vainaa saattaisi jopa näyttää peukkua - ennen kuin syöttäisi koko roskan lähimmälle Vogonille tai sontiaismolottajalle... Sellaista tämä on. Mutta itse pidän tuosta, ehkä noin 80..90% valmiista tarinasta jollain kieroutuneella tavalla. Sekään kun ei jätä minua rauhaan...

Kaikki nämä kolme tarinaa ovat lähteneet liikkeelle hetken mielikuvasta. Eräänlaisesta "visiosta", jossa on näkynyt jotain mielenkiintoista. Yhdessä tapauksessa se näkymä oli synkkä ja karmiva, havumetsän ympäröimä suo, jolla oli ränsistynyt pieni mökki. Mökissä huhuttiin asuvan jotain pelottavaa. Kirjoitin iltana eräänä vuosia sitten ihan piruuttani tuosta visiosta muutaman sivun mittaisen tarinanpätkän ystävälleni. Tämä totesi: "hiton pelottavaa kamaa," tai  jotain sen suuntaista. Ja olihan se sitä. Oli pakko tietää lisää - ja ainoa keino saada lisää selville oli tietenkin kirjoittaa lisää. Siitä kaikesta sitten syntyi tänä syksynä viimein julkaistu "Myrsky" -romaani. Ja kyllä; tuo vuosien takainen "suokohtaus" on yhä tarinassa mukana! Ei tosin ensimmäisessä osassa, mutta kuitenkin. Se, mistä jokin tarina saa alkunsa, ei välttämättä päädy valmiissa tarinassa lähellekään sen alkua - ja monesti se ei päädy mukaan lainkaan. Mutta kyllä: te, jotka "Myrskyä" luette: te tulette vielä kohtaamaan tuon suon, mökin - ja mitä ikinä sen sisältä löydättekään...

Projektinimi "Taivaan Lapset" oli sitten taas vastaava yhtäkkinen mielikuva taivaalla lentävästä kaupungista tuhoutuneen, saastuneen ja villiintyneen planeetan metsien ja autiomaiden yllä. Tuo visio herätti ymmärrettäviä kysymyksiä: miksi helkkarissa kaupunki lentäisi (!) metsien yllä, pysyvässä pako- ja sotatilassa vastaavien lentävien kaupunkien ja niiden muodostamien liittojen kanssa? Mistä visiossa kaupungin laidalla lähestyvää suurta ukkosmyrskyä katselevat kaksi nuorta sisarusta olivat tulleet? Miksi toinen heistä vaikutti olevan tekemisissä jonkinlaisten kapinallisten kanssa? Mikä kapina - ja miksi? Miksi he edustivat selvästi eri rotua kuin kaupungin muut asukit? Niinpä... Siinä sitä taas mentiin!

Projektinimi "Pilven Reunalla" (ei viittaa huumeisiin, jos joku kysyisi) on näistä tarinoistani vanhin. Se syntyi kauan sitten niinkin eriskummallisesta asiasta kuin muutaman sivun uskomattoman typerän lapsellisesta novellista Turun Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan lehteen, Kylisteeseen. Siinä nuori kaukaisen tulevaisuuden avopari oli kadulla taistelemassa näsäviisasta, patologisen mielenvikaisella tietokoneella varustettua eräänlaista pankkiautomaattia vastaan. Kosmoksen ja Huppelin (älkää edes kysykö) omissa aivoissa oli niissäkin jo teknologiamonopoli Macrotelin virtuaaliprosessorit, jotka sekoittivat heidän todellisuutensa viimeisetkin rippeet pahanpäiväisesti... Samoin omani, pelkään.

Tarinan tietty omituisuusaste oli niin vastustamaton, että olisi ollut rikos jättää kirjoittamatta sitä lisää, vuosi vuodelta, pätkittäin, aina kun inspiraatio kolautti lekalla päähän. Sitten saattoi seurata puolen vuoden tauko. Mukaan tulivat sitten matkan varrella (pyytämättä!) maailman kenties täydellisin mies Göran, kaikkien korporaatioiden äiti, Firma, historian legendaarisin moniongelmainen rokkipumppu Hermosaha, olemassaolo-ongelmainen keskiaikainen aave Sir Lawrence, henkiopasjättiläissammakko, filosofitalonmies Smörrebjörn, kaikki tunnetut ja tuntemattomat parisuhdekriisit, todellisuuspoliisi, kusipääterminaattori, Elvistä palvovat kääpiöt, ja... no, saitte kuvan. Tällaista voi sattua, eikä siitä tässä sen enempää.

Näistä esimerkeistä ilmenee se, miten ne lähtivät liikkeelle yhdestä häviävästä hetkestä - visiosta, joka oli aivan kuin joku olisi avannut hetken ajaksi ikkunan toiseen todellisuuteen ja esittänyt haasteen: "pystytkö kaivamaan esiin mitä muuta tuolla tapahtui?" Noinhan biisitkin muusikolla usein syntyvät. Musiikin tekeminen ja kirjoittaminen ovat monella tapaa hyvin samanlaisia haasteita. Samoin, kuvittelisin, kaikki ns. luovat taiteet maalauksesta runoihin ja... niin, mihin ihmismieli sitten ikinä päätyykään, kun sen päästää lentoon?

Kutsun itse tätä tajunnanvirtakirjoittamiseksi, koska en oikeampaakaan nimitystä tiedä, eivätkä sellaiset lokeroinnit minua suuremmin kiinnostakaan. Se menee siis pääpiirteittäin näin:

1. Saat jonkin hallusinaation sieltä "jostain" - eli idean. Saatat myös alkaa ihan huomaamattasikin piirtää karttoja, miettiä kaikenlaista taustatietoa maailmaan, johon sait juuri kosketuksen.

2. Jos idea ei jätä sinua rauhaan, huomaat alkavasi kirjoittaa siitä hyvin ylimalkaista, luonnosmaista tarinaa. Tätä vaihetta voisi kutsua tarinan luurangoksi. Se kertoo suurin piirtein mitä tapahtuu ja missä, keille - mutta se on samalla vielä hyvin epätarkka, usvan läpi kiireellä kerrottu, virheitä vilisevä "demo". Ei lukukelpoinen!

3. Toinen kirjoituskierros lisää tarinaan sitten huomattavasti lisää yksityiskohtia, korjaa ilmeisimpiä virheitä juonenkulussa, muodostaa henkilöhahmoihin jo jonkinlaista ymmärrystä ja syvyyttäkin, ja tekee edellisestä "demosta" jo jossain määrin luettavaa tekstiä, jota voi hätätilassa tai aseella uhattuna näyttää muillekin.

4. Tauko! Jos, kuten esim. "Myrskyn" tapauksessa, tarina on todella pitkä, ja jo sen ensimmäinen osa pitkä, sille tulee sokeaksi - en usko, että sitä voi välttää. Ja kyllä, siihen voi vähän kyllästyäkin. Aikalisä!

5. Kolmas luku- ja korjauskierros paljastaa yleensä paljon ikäviä yllätyksiä, mutta myös aivan uusia oivalluksia. Tässä vaiheessa tekstiä ei vain lisätä esim. tarinan maailman tarkentamiseen ja syventämiseen, vaan myös poistetaan - tarvittaessa rankallakin kädellä. Kiitos erään ystävällisen turkulaisen pienkustantajan loistavien neuvojen, opin aivan kriittisen asian: kysyä jokaisen sanan, jokaisen lauseen kohdalla itseltään se peruskysymys: "viekö tämä tarinaa eteenpäin?" Jos vastaus on kieltävä, tekstissä on todennäköisesti "läskiä", tai se ei muutoin vain vielä toimi. Paljon voi lähteä pois tai selkeytyä, mutta koska tähän mennessä esim. henkilöhahmot ja näiden ajattelumaailma alkaa olla jo paljon tutumpi, tarina voi saada aivan uusia, loistaviakin käänteitä! Tämän vaiheen jälkeen kirjan pitäisi olla jo aika lukukelpoinen, jos siinä alkujaankaan oli ideaa!

6. Toinen tauko! Tässä vaiheessa tekstin voi antaa jo kaikkein luotetuimmille testilukijoilleen, jos kantti kestää - ja sen on syytä kestää. Paskaa tulee yhä aivan varmasti niskaan, koska kirjoittajana sitä on todellakin tietyllä tapaa sokea omalle tekstilleen. Mutta jos on aihetta, tulee myös kannustusta. Ja joka tapauksessa: on parempi, että tarinan mahdolliset heikkoudet ja virheet havaitaan tässä vaiheessa, kuin vasta kun lähestyt kustantajia!

7. Neljäs luku- ja korjauskierros. Olet kuullut ja lukenut luotettujen testilukijoidesi palautteen, miettinyt sitä, tehnyt nöyrällä mielellä (joskus toki naama punaisena häpeästä) ilmeiset ja välttämättömät muutokset, toiminut muissa esiin tulleissa asioissa parhaan harkintasi mukaan, ja vielä kerran lukenut kaiken kriittisellä silmällä, yrittäen poistaa kaiken turhan ja/tai itseään toistavan, typerän, yms. Tässäkin vaiheessa tarinaan voi tulla odottamattomia, hyvinkin tärkeitä elementtejä. Mitä paremmin ymmärrät maailman, josta kirjoitat, sitä paremmin voit siitä kertoa. Oma nyrkkisääntöni on se, että minun tulee pystyä vastaamaan uskottavalla tavalla lähes kaikkeen mitä esim. testilukijani saattavat minä hetkenä hyvänsä tarinan maailmasta kysyä. Jos siihen pystyt, silloin kertomasi tarina on... tietyssä mielessä... tosi. Tämän vaiheen jälkeen käsissäsi on jotain mitä voinee kutsua vaikka "julkaisukandidaatti ykköseksi". Joksikin millä voi kiusata vaikkapa kustantajia.

Tuo äskeinen oli vain karkea esimerkki siitä, miten itse nykyään pyrin kirjoittamaan. Todellisuudessa asiat voivat mennä hyvinkin eri tavalla, eikä mihinkään mekaaniseen prosessiin kannata itsetarkoituksena edes pyrkiä. Jotkut mainitsemani kohdat ovat kuitenkin, uskon, useimmille kirjoittajille hyödyllisiä. Esim. tauot ja kriittinen "tarvitaanko tätä lausetta?", "tapahtuiko siellä ihan oikeasti näin?!" -tarkastelu voivat kyllä oman kokemukseni mukaan olla se ratkaiseva ero "lupaavan" ja "hyvän" kirjan välillä.

Hyvä kustannustoimittaja tietenkin pitää huolen monista tuollaisista asioista, lyhentäen prosessia kenties ratkaisevastikin. Jos, kuten omassa "Myrskyn" tapauksessani, kustantajaa ja kustannustoimittajaa ei yhtälössä ole, silloin on vielä paljon kriittisempää huolehtia siitä, ettet anna itsesi sokaistua, laiskistua, ja ylipäätään kirjoittaa tarpeettoman kehnoa tekstiä! Tällöin on aivan välttämätöntä, että rehellisiä, terveen kriittisiä ihmisiä on lukemassa tekstiäsi viimeistään vaiheessa 6! Heitä voi löytyä ystävistäsi tai jopa perheesi sisältä, mutta siinäkin asiassa on ansansa. Ystävä ei välttämättä katso tarinaa neutraalisti, vaan antaa kenties huomaamattaan anteeksi asioita, joita ei pitäisi jättää huomiotta. Hän saattaa myös tuntea sinut liian hyvin voidakseen suhtautua tarinaan keskivertolukijan tavoin. Stephen King esim. on todennut, että hänen vaimonsa on hänen paras testilukijansa - mutta vasta myöhäisessä vaiheessa, jossa tarina on jo melkoisen valmis!

Kirjoitan lisää tästä aiheesta tuonnempana, sillä kirjan syntyminen sisältää kaikenlaista mielenkiintoista, mutta haastavaakin lisäpuuhaa. Juridiset prosessit, kansikuvat, oikeudet sinne ja tänne, yms... Asioita riittää!

Tämän, ehkä puuduttavankin pitkän kirjoituksen lopuksi haluaisin lisätä tosielämän esimerkin siitä, miten tarina muuttuu ja muotoutuu. Mainitsin edellisessä blogikirjoituksessani juuri sillä hetkellä vallineen ongelmani "Myrsky" -kirjani jatko-osasta. Siinä tietty porukka oli niinsanotusti "liemessä" palavan kerrostalon ulkoseinustalla. Tilanne olisi voinut johtaa helpostikin kolmen tarinalle aika keskeisen henkilön kuolemaan, ellen olisi noin tuntia (!) blogikirjoitustani myöhemmin äkkiä jälleen nähnyt mielessäni kuvan siitä, mikä sitten ratkaisi tilanteen. Ja, kuten niin usein, vei pitkää tarinaa jälleen hiukan uuteen suuntaan...

Mutta tällaista tämä on! Lukuelämyksiä ja iloista joulun odotusta teille kaikille!! :)

...Mutta mitä ne ajattelevat? Miten ne puhuvat??

Toisenlaiset, siis. Siinä tämänkertaisen höpinäni aihe: toisenlaisuus. Oli tässä suht' hiljan mielenkiintoista lukea tutkijoiden löytäneen merkittäviä eroja ns. liberaalien ja konservatiivisten ihmisten aivoista. En ollut asiasta varsinaisesti yllättynyt. Useimmat meistä tuntenevat ihmisiä, joita meidän on vaikeaa tai jopa mahdotonta parhaalla tahdollakaan ymmärtää. Jos edes me ihmiset emme arjessamme kykene läheskään aina tavoittamaan kanssaihmistemme mieliä, toiveita, pelkoja, ajatuksia (en edes lähde tässä kulttuurien ja traditioiden välisiin, meitä aivan oikeasti erottaviin asioihin)... Miten voisimme koskaan tavoittaa jonkin ei-inhimillisen elämänmuodon ajatusmaailman, saati kirjoittaa sellaisesta uskottavasti?

Joku on sanonut, ettei ihminen kykene kuvittelemaan ja siten myöskään kuvailemaan mitään sellaista, millä ei jo ole vastinetta maailmassamme. Noin saattaa hyvin olla. Vanhat science fiction kirjat ja elokuvat esim. kuvailevat tulevaisuuden lähes poikkeuksetta jonain sellaisena mitä me tässä "nykyajassamme" pidämme naurettavan klisheisenä ja jopa vanhanaikaisena. Alkaen kaapin kokoisista tietokoneista viisarimittareineen, vipuineen, isoine lamppuineen, kaikkineen. Emme silloin yksinkertaisesti tienneet muusta. Sama tulee tapahtumaan meidän teknologiallemme ja visioillemme tulevasta. Ymmärrämme vain itsellemme lähellä olevia asioita, jos sitten niitäkään.

Tämä kaikki herättää isoja kysymyksiä siitä, voimmeko koskaan edes puoliuskottavasti kuvailla meille vieraiden älyllisten olentojen kieltä tai ajatuksia. Kysymys, joka koskettaa niin science fictionia kuin fantasiaakin. (Ja uskontoja: ymmärtäisimmekö me itseämme todella paljon kehittyneempiä olentoja? Jumalten täytynee olla sellaisia?)

Jos jo seinänaapurisi saattaa olla alien, joka äänestää mielestäsi mielipuolisesti ja elää aivan "väärin", mitä mahtaisit tuumata, jos vastaasi kävelisi aito klingon, Gandalf, örkki, haltia, kääpiö, Vernor Vingen huikeiden tarinoiden älykäs hämähäkkiolento, tai jotain vielä paljon käsittämättömämpää? Vaikkapa jokin jumalaksi lukemamme, ruumiiton tietoisuus? Tai vaikka edesmennyt oma sukulaisesi, joka viis veisaisi vankasta uskomuksestasi siihen, ettei aaveita kerta kaikkiaan ole olemassa?

Ehkä ottaisit jalat allesi. Ehkä, jos olisit jenkkityyliin aseistettu, yrittäisit ampua moisen kummajaisen seulaksi heti kättelyssä. Ehkä menisit moikkaamaan. Kuka tietää? Mutta niin tai näin - meillä ei ole mitään tietoa saati varmuutta tuollaisten älyllisten olentojen tavasta ajatella ja kokea maailma. Ymmärrätkö edes sitä, miten koirasi tai kissasi kokee maailman? Tuskin. Ja vielä vähemmän kilpikonnan, hyttysen - tai vaikkapa omenapuun - todellisuutta. 

Tämä on oikeasti ongelma, kun kirjoitat tarinaa, jossa on ajattelevia ja kenties puhuviakin hahmoja oman kokemuskenttäsi ja maailmankuvasi ulkopuolelta! Yksi hyvä nyrkkisääntö on välttää kuvailemasta asioita, joista ei tiedä varmuudella tarpeeksi. Naimaton avioliittoneuvoja saattaa hyvinkin olla loistava työssään juuri tietyn ulkopuolisen näkökulmansa ansiosta, mutta samaisen ihmisen olisi pirun vaikeaa kuvailla avioliiton arkea esim. kirjassa! Mitä taas tulee haltioiden kaltaisiin olentoihin, näiden voi (genren kirjoittamattomien sääntöjen perusteella) olettaa ajattelevan ja toimivan sen verran ihmisen kaltaisesti, että heitä voinee tiettyyn rajaan saakka kuvailla ajattelemassa ja puhumassakin. Kovin syvälle siinä en kuitenkaan menisi, sillä tiedostaisin itse liian hyvin sen, etten tiedä mitä heidän mielissään oikeasti liikkuu!

Entä sitten teknologia? Onko tuhannen vuoden päästä mitään mikä edes etäisesti muistuttaa Internetiämme? Epäilen suuresti. Tunnistaisimmeko mitään tuon ajan laitteita, osaisimmeko edes arvata miten ne toimivat? Kyseenalaista. Niinpä, kun kuvailemme science fictionissa jotain tällaista "tuntematonta", saattaa olla viisaampaa (joskin turhauttavaa) toisinaan tyytyä kertomaan mitä tapahtuu kuin selittämään juurta jaksain miten ja miksi se tapahtuu. Sillä nuo selityksemme ovat väistämättä tästä hetkestä ja tästä maailmastamme, eivät siitä todellisuudesta mitä yritämme kuvailla.

Kinkkisiä, kiehtovia asioita pohdittaviksi. Juuri nytkin tuumin miten ikivanhaa, mutta silti meitä paljon edellä olevaa teknologiaa edustava "älytalo" käyttäytyy tulipalotilanteessa, energiansyötön ainakin osin katkettua, ja ryhmän kovaonnisia ihmisiä tasapainotellessa talon ulkoseinää kiertävällä pienellä tasanteella... Talo epäilemättä tietää heidän olevan siellä, mutta tekeekö se asialle mitään? Mikäli ei, silloin tietyn tarinan muutama keskeinen henkilö saattaa kokea ikävän lopun. Tällä hetkellä en tiedä, löytyykö asiaan ratkaisu vai ei - se ei ole omissa käsissäni.

Mutta tuollaisiin kysymyksiin törmää aina kun kirjoittaa toisenlaisista asioista. Eiköhän tuokin siis selviä - ratkaisut tällaisiin dilemmoihin tulevat usein täysin odottamattomina hetkinä "sieltä jostain", eikä niitä voi aina mitenkään järkeillä. Tarinat ovat taikuutta - ja me kirjoittajat kai sikäli taikurin enemmän tai vähemmän toheloita oppipoikia ja -tyttöjä. Yrittämässä tehdä täydellistä loitsua, mutta tiedostaen että lohikäärmeen kutsuloitsumme saattaa paremminkin tuoda paikalle kiukkuisen ja hämmentyneen kaniinin. Noh, eipä mitään vikaa kaniineissakaan! Asioihin voi aina sopeutua - myös hetkiin, joina tarinat ottavat asiat omiin käsiinsä, ja menevät aivan mielivaltaisiin suuntiinsa. Se on oikeastaan yksi kirjoittamisen suola. Itsekin yllättyy - aina.

Siispä taas takaisin loitsujen ääreen...  :)

Kerropa omia ajatuksiasi aiheesta!

Mistä on hyvä fantasiakirja tehty?

Luen juuri, miljoonien muiden lailla, George R. R. Martinin "Tulen ja Jään Laulu" -sarjan toista osaa, "The Clash of Kings". Olenko koukussa? Jollain lailla, siitä päätellen, että odotan aina tilaisuutta päästä jatkamaan lukemista. Välillä mietin vain, että miksi?

Martinin bestseller lienee lähellä perinteisintä mahdollisinta fantasiaa. Vain haltiat ja kääpiöt puuttuvat, enkä yllättyisi niidenkään ilmaantumisesta sotkemaan tuon sotaisen tarinan juonitteluja, verenvuodatusta ja - genressä perinteisesti harvinaisia, mutta ilmeisesti yleistyviä - sänkykamarikohtauksia. Voin vain, pienellä kauhulla, kuvitella yksityiskohtaisesti kuvatut lemmenleikit haltiaprinsessan ja irstaan ihmisprinssin välillä. Tolkien kääntyisi varmasti haudassaan. ;)

Onko fantasiassa tai sci-fissä sitten "pyhiä" asioita, tabuja? Fantasiassa pätenee ainakin hiljainen sääntö siitä, ettei Tolkienin perintöä liata. Saattaa toki olla niinkin, että miehen perillisten lakimiehilläkin on asiaan vaikutuksensa; sen verran isosta rahasammosta on nykyään kysymys. Muutoin aikalailla kaikki lienee sallittua, ja esim. fantasian ja sci-fin kohdalla tietty yhteen sulautuminen on jo paikoin havaittavissa.

Mutta Martin ei ole yrittänyt, genressään aika rankasta sisällöstään huolimatta, tuoda oikeastaan mitään uutta fantasian maailmaan. Hänen tarinansa toimii tavallaan kokonaisuutena, jonka hengästyttävässä tapahtumatahdissa lukija ei oikeastaan edes ehdi miettimään asioiden taustoja, realistisuutta tai sen kummemmin muutakaan. Kirjojen maailma on tietyllä tapaa hyvinkin klisheinen malliin "otetaan keskiaikainen maailma, liioitellaan sen väkivaltaisia ja irstaita piirteitä (= miellytetään lukijoita, jotka odottavat toimintaa), luodaan henkilöhahmoja, joista harva on erityisen syvä tai sympaattinen, mutta sitäkin useampi jollain liioitellulla tavalla paha tai muuten mielenkiintoinen. Ja niin edelleen. Tulos on eräänlaista liioiteltua steroidifantasiaa, jossa hormonit hyrräävät, veri lentää, eikä juonittelu keskeydy hetkeksikään. Maailman monimutkaisuus antaa tietynlaisen illuusion syvyydestä, mutta ainakaan tähän asti lukemani ei juurikaan vaivaudu syventämään kuvaani Tulen ja Jään Laulun maailmasta. Ei sen tarvitsekaan, sillä suuri yleisö pitää tarinasta juuri tällaisena. Ja raha virtaa.

Tuollaisen tarinan kirjoittaminen ei olisi onnistunut Tolkienilta, eikä se onnistuisi minultakaan. "Tulen ja Jään Laulu" vaatii kirjoittajalta huiman määrän laskelmointia ja suunnittelua - se ei ole spontaani tarina, vaan rakennettu todella taidokkaasti miellyttämään ja koukuttamaan maksimaalista määrää kohdeyleisöä. Paljon kertoo se, että tarinasta tehty näyttävä TV-sarja on lähes identtinen itse kirjojen kanssa. Hyvää viihdettä.

Toinen tämän hetken menestyskirjailija fantasian alueella on Robin Hobb. Hänet tunnetaan useista samaan fantasiamaailmaan keskittyvistä trilogioista, joissa näkyy kenties tavallista selvemmin naiskirjoittajan hivenen toisenlainen näkökulma moniin asioihin. Hobb:n kirjat ovat myös jakaneet omia tuntemuksiani ehkä enemmän kuin mitkään toiset, sillä niissä on sekä aivan uskomattoman hienoja, että pahimmillaan miltei raivostuttavia piirteitä. Hobb:n kerronta on tietyllä tapaa kuin yhdistelmä romanttista kioskikirjallisuutta (tärkeää on kuka menee naimisiin kenen kanssa + mitä kenelläkin on kunakin hetkenä yllään) ja edellisen vastapainona suorastaan yllättävän mielikuvituksekasta, väkivaltaista ja raakaakin toimintaa genressään aika omintakeisessa maailmassa. Tulos on todella merkillinen; huomasin itse hyppiväni joskus jopa toistakymmentä sivua kerrallaan ylitse (naimakaupat, juorut ja vaatteiden muotilehtimäiset kuvaukset), mutta sitten taas suorastaan ahmien monia synkempiä, syvempiä, mielikuvitusta kiihottavia toisia osuuksia. Tuo ei ole normaali tapani lukea; en normaalisti hypi tarinoissa "tylsien" jaksojen ylitse...

Kaiken tuloksena on eräänlainen viha-rakkaussuhde näihin kirjoihin. Haluan tietää miten tarinoissa käy, mutta en todellakaan halua tietää enää sanaakaan siitä, minkä väriset napit neiti XXX:n silkkisessä, paljetein koristellussa sinivihreänoranssissa leningissä oli tämän huokailtua kymmenen sivun ajan kateelliselle, petolliselle ystävättärelleen paikallisen tyhmän mutta uljaan nuorukaisen ihanuutta ja kamaluutta... Selvää lienee, etten ole aivan oikeaa kohdeyleisöä Robin Hobb:lle, mutta kyllä hän tarinoita osaa kertoa - ja uskon, että juuri ne elementit, jotka hänen kirjoissaan esim. minua tylsistyttävät tai ärsyttävät, vetoavat yhtä voimakkaasti lukemattomiin muihin. Laatuviihdettä siis tämäkin. ;)

Fantasiasta ei voitane puhua mainitsematta erästä klassista kirjoittajakaksikkoa: Margaret Weis ja Tracy Hickman. Heidän syytään ja ansiotaan on mm. Dungeons & Dragons -roolipelimaailmasta kirjoiksi aineellistunut, laaja Dragonlance -maailma, jota itsekin nuorempana ahmin minkä kykenin. W&H:n kerronta on hyvin erilaista kuin esim. edellä mainittujen kirjailijoiden käsitys fantasiasta. Yhdistävänä tekijänä on toki tietyllä tapaa samanlainen, ehkä osin genren perinteiden pakottamakin maailma (lohikäärmeitä esim. tuntuu olevan kaikkialla, vaikka sankarit niitä miten yrittävät hävittää sukupuuttoon!). Weis ja Hickman kirjoittavat kuitenkin jännittäviä tarinoitaan vankasti kieli poskella. Huumorin yhdistäminen periaatteessa usein niin "vakavaan" fantasiaan on taitolaji, mutta nämä kaksi hallitsevat asian suvereenisti. Legendaarisena esimerkkinä näennäisdementoitunut velho Fizban (tietynlainen Gandalf-karikatyyri), joka esiintyy kaksikon ehkä parhaassa työssä, 7-osaisessa "Kuoleman Portti" -sarjassa salanimellä Zifnab. En kerro enempää; tämä juttu on koettava itse! Menee oikeastaan jo Monty Pythonmaisen suuruuden sarjaan. :)

"Kuoleman Portti" -sarja kuuluu mielestäni puutteineenkin fantasian klassikoihin monessa mielessä. Se esittelee seitsemän hyvin erilaista, omintakeista maailmaa, joita yhdistää varsin merkillinen asia. Samalla kyseessä on mitä hienoin esimerkki science fictionin ja fantasian saumattomasta yhdistymisestä pitkäksi, todella kiehtovaksi tarinaksi, joka hetkittäin naurattaa, toisina kenties jopa itkettää, herättää kysymyksiä ja saa toistuvasti lukijan selkäpiihin jääpuikkoja jännityksestä. Kaiken kruunaavat henkilöhahmot, joissa - kerrankin - on syvyyttä ja koskettavuutta. Esim. likinäköinen, valloittajien alistaman kaivosplaneetan yksinäinen, idealistinen, vallankumouksellinen kääpiö kohtaloineen tuskin jättää montaakaan lukijaa kylmäksi.

Paras?

Kaikki nämä kolme esimerkkiä edustavat omalla tavallaan hyvää, viihdyttävää fantasiakirjallisuutta. Kaikki ovat myös keskenään hyvin erilaisia näkökulmia taikuuden kyllästämiin maailmoihin, joissa lohikäärmeet yhä enemmän tai vähemmän mellastavat, prinsessat ovat prinsessoja ja tyhmänrohkeat nuoret miehet ovat ... niin, tyhmänrohkeita nuoria miehiä. Jos minun olisi kuitenkin pakko valita oma suosikkini tästä mainioiden tarinankertojien joukosta, sen täytyisi tällä kertaa olla duo Margaret Weis & Tracy Hickman.

Kerron miksi:

Niin viihdyttävä ja koukuttava kuin Martinin kuvaama maailma onkin, se tuntuu myös jollain tavalla hiukan ohuelta ja tekemällä tehdyltä. Tuotteelta, joku saattaisi sanoa. Ja tuotehan se onkin, häpeilemättä asiaa lainkaan. Siksi se myös myy paremmin kuin kilpailijansa yhteensä. Hobb:n loistavia oivalluksia puolestaan ei käy kiistäminen, mutta lukukokemuksen tietty hajanaisuus (se "viha/rakkaus"-tunne) estää itseäni lukemasta hänen töitään (vielä) mestariteoksiksi. Weis ja Hickman ovat näistä ainoina luoneet jollain lailla ainakin itselleni uskottavia, jopa sci-fi:n mittapuilla mielikuvituksellisia, yllättäviä maailmoja, joissa vaikuttaa henkilöhahmoja, joiden kohtalolla on lukijalle oikeasti väliä. Tarinoita, jotka voivat saada lukijan niin hymyyn kuin kyyneliinkin, samalla miettien voisivatko nuo maailmat olla - jossain päin maailmankaikkeutta - totta.

Siinä on tietynlainen suuruuden mittapuu. "Kuoleman Portti" -sarja ei yritä olla minkäänlainen "Taru Sormusten Herrasta". Se ei ota itseään ylivakavasti, eikä se kosiskele Hollywoodia. Se ei hukuta lukijaa asujen yksityiskohtiin, silmittömään väkivaltaan, eikä ihmisen alhaisimpien vaistojen tuotoksiin jatkuvine juonitteluineen, huorineen ja petoksineen. Se vain kertoo pitkän, todella kiehtovan tarinan maailmoista, joiden voisi kenties uskoa olevan totta. Se kertoo sen haikean hauskasti, silti jännittävästi, kirjoittajien varmasti tiedostaessa alusta loppuun sen, etteivät he koskaan saisi luomuksestaan arvostettuja palkintoja, tv- tai filmisopimuksia, tai fantasia/sci-fi -genren kriittisempien tahojen arvostusta.

Mutta jotain he tekivät oikein. He kertoivat kertomisen arvoisen tarinan, jonka itse luen yhä uudelleen ja uudelleen, muutamien vuosien välein.

Jos se ei ole hyvän fantasiakirjan - tai minkä tahansa tarinan - merkki, niin mikä on?

Tarinoista ja ajatuksista

Ajatukset. Niistä tulee pian muistoja. Ja muistoihin taas emme voi luottaa, kuten jokainen saattoi taannoin nähdä esim. The Beatles -dokumentista, jossa jokainen yhtyeen jäsen muisti tietyt menneisyyden asiat aivan eri tavoin. Niin käy meillekin - ja siksi monet kirjoittavat päiväkirjoja tai niiden moderneja versioita, blogeja... Tarinoita. Jotta edes jotain tästä hetkestä säilyisi huomiseksi, joko itsellemme tai toisille. Kai niitä hullumpiakin päämääriä maailmaan mahtuu, joten eiköhän siinä liene riittävä tekosyy tällekin pikku blogille. Siispä itse asiaan: tarinoihin...

Tarinat ovat ihmiskunnan vanhimpia aarteita. Niitä on kerrottu nuotioiden äärellä aikoina kauan ennen kirjoitetun kielen keksimistä. Useimpien uskontojen voisi arvella syntyneen ikivanhoista tarinoista, joita kulloisenkin ajan valtaapitävät keksivät hyödyntää omiin, usein vähemmän pyhiin tarkoitusperiinsä. Mainonta ja markkinointi ovat puhtaasti tarinankerrontaa. Kun ostat energiajuomatölkin, jonka pinnassa komeilee muodissa oleva pelihahmo, ostat tarinan. Jos katselemme ihmiselämää ulkopuolisen silmin, saatamme huomata elävämme kaikki eräänlaista tarinaa, jonka juuret ovat niin kaukana menneisyydessä, ettei yksikään tutkija tule koskaan niiden alkuperää selvittämään.

Koulutuksesi, kasvatuksesi, muut elämäsi valinnat puolisoa ja lapsia myöten: toteutamme tarinaa, näytelmää jossa enimmäkseen esitämme meille annettuja rooleja. Eräissä kulttuureissa tämä on viety niin pitkälle, ettei yksilöllä ole käytännössä juuri mahdollisuutta irtautua sukunsa ja kulttuurinsa supertarinasta ja aloittaa omaansa. Niin syntyy pakkoavioliittoja, kunniamurhia, naisten ja miesten silpomista yms. järjellä ajatellen täysin mielipuolisista syistä. Mutta ne eivät palvelekaan järkeämme saati moraalia. Ne palvelevat ikiaikaista tarinaa, joka kertoo keitä me olemme ja mistä me tulemme. Tai: niin me ainakin luulemme...

Sillä tarinat eivät vain kuvaa todellisuutta, vaan ne myös muuttavat sitä. Sekään ei ole sattumaa, että joku viisas on väittänyt kaikkien kirjailijoiden olevan suurimpia valehtelijoita. Sanalla kun on voimaa, ja siksi esim. diktaattorit ovat aina pyrkineet eliminoimaan kiusallisten tarinoiden kertojat ensimmäisten joukossa. Sillä tarinankertoja voi olla monin verroin vaarallisempi uhka uskonnolle, poliittiselle hallinnolle tai kaikelle muullekin kuin sekopäisinkään aseen- tai nyrkinheiluttaja. Tarinat luovat itsemurhapommittajia. Tarinat kaatavat hallituksia. Tarinat saavat taloutemme kukoistamaan tai kaatumaan. Niihin ja niiden kertojiin ei voi koskaan täysin luottaa.

Mutta tarinoilla on paitsi potentiaalia pahaan ja muutokseen, myös hyvään. Ne voivat viedä meidät hädän ja tuskan keskeltä jonnekin muualle - jonnekin mistä löydämme kenties iloa, toivoa ja jopa uusia polkuja eteenpäin. Tarinat voivat paitsi hämätä, aivopestä ja harhauttaa meitä, myös johdattaa meitä kohti selkeämpiä ajatuksia ja - kenties - jopa kohti jonkin sortin totuuksia. Jokaista propagandavalhetta, laskelmoitua romaania/elokuvaa, markkinointiviestiä tai kiihkouskovaista hölynpölyä vastaan löytyy myös tarinoita, jotka toimivat jotenkin aivan toisella tasolla. Tasolla, jota tyypillinen myyntimies tuskin koskaan ymmärtäisi.

Pari esimerkkiä tarinankertojista, jotka uhmaavat ennen muuta kaupallisuuden alttareita, mutta ovat siitä huolimatta (tai sen vuoksi?) aikoinaan menestyneet.

Yksi on ilmeinen: J.R.R. Tolkien. Mies käytti koko elämänsä käytännössä yhden massiivisen tarinan kertomiseen. Tarinan, joka on toki myöhemmin poikinut eri tahoille aivan käsittämättömiä summia rahaa, mutta jota ei koskaan tehty sellainen mielessä. Tänä päivänä "Silmarillion" ei välttämättä saisi edes kustannussopimusta helpolla, jos lainkaan. Tolkienin tarinassa ei ole bestsellereille nykyään välttämättömiä seksikohtauksia, eikä mitään halpaa tai helppoa. Se vain tuntuu todelta, jollain kummallisella tasolla. Ja siksi se, vastoin kaikkia oletuksia, myi lopulta enemmän kuin nykypäivän kaupallinen viihdekirjallisuus tulee koskaan myymään. Ja mikä ehkä tärkeämpää: Tolkien ei tule unohtumaan niin kauan kuin ihmiskuntaa jotakuinkin tällaisessa muodossa on olemassa. Hän kertoi suuren tarinan. Tositarinan, jonka kohdalla ei ole enää oikeastaan mitään merkitystä sillä, millä tavoin se on tosi. Puhuisimmeko ylitodellisuudesta?

Toinen esimerkkini on tänä päivänä hyvin epämuodikas ja kenties jopa aikamme henkeen sopimaton: Carlos Castaneda. Tarinankertoja, joka tunnetaan parhaiten New-Age -liikkeen (alkoivatko hälytyskellosi soida?) eräänä (hyvin vastahakoisena) ikonina, sekä eräänä kiistellyimmistä tutkijoista tiedemaailmassa. En usko, että tulemme koskaan tietämään totuutta hänen elämänkertanaan kirjoittamista lukuisista kirjoista. En usko myöskään, että sillä on edes väliä. Sillä huijari, guru tai tiedemies, Castaneda oli aivan käsittämättömän huikea tarinankertoja. Hänen kirjansa ovat jalokiviä siinä, että ne ovat eristäytynyttä, muinaiseksi väitettyä intiaaniperinnettä kuvaillessaan samanaikaisesti suunnattoman jännittäviä, hauskoja, pelottavia ja - ennen muuta - ajatuksia herättäviä. Ei ole ihme, että muuankin amerikkalainen valtalehti totesi aikanaan arvostelussaan: "On mahdotonta nähdä maailmaa aivan entisin silmin tämän luettuaan."

Mikä onkin täysin totta. Ja mitä enempää voisimme kirjalta - tai tarinalta - pyytää? Jännitystä, suuria tuntemuksia ja sen selittämättömän "...mitäpä, jos?" -ajatuksen. Uusia näkökulmia maailmaamme.

Tarinat voivat kenties manipuloida meidät tekemään suuria typeryyksiä, julmuuksiakin - tai ostamaan lähikaupasta ylihintaan jotain aivan älytöntä. Mutta parhaimmillaan ne voivat avata mielemme näkemään ja etsimään uusia asioita maailmasta ja itsestämme.

Siinä on tarinoiden todellinen taika!