Martinin pitkä eepos on mielenkiintoinen tapaus monessakin mielessä. Onko se "fantasiatarina"? On - monessa mielessä se noudattaa fantasiakirjallisuuden kirjoittamattomia sääntöjä jopa niin tarkkaan, että paikoin mennään kliseisyyden rajamailla. Saamme odotetut, ellei likimain pakolliset keskiaikaiset kuningaskunnat, enemmän tai vähemmän mielenvikaiset kuninkaat, kunnianhimoiset prinssit, prinsessat, hovinarrit, kaikki keskiaikaiset aseet, lohikäärmeet, paljon hevosia, karmean hygienian - ja kaiken muun tarvittavan. Saamme bonuksena (halutessamme) myös lukea melkoisen vanhaa, haastavaakin englanninkieltä käytetyn sanaston muodossa.
Mitä tästä kaikesta sitten syntyy?
Klassikko? Moni sanoisi empimättä: "kyllä!" Kuten eilen ystäväni kanssa asiaa tuumin, tällä kertaa kysymys ei ole vallan yksinkertainen. Tulen ja Jään Laulu jäänee kestosuosikiksi ja etenkin uudemman lukijasukupolven silmissä tietynlaiseksi klassikoksi. Toisaalta, sen koukuttavuus ja mieleenpainuvuus edustavat hyvin erilaista tyyliä kuin genren vanhemmissa, sanoisinko "ennen Lost/24 -aikaa" luoduissa, jo vakiintuneissa klassikoissa. Onko luotu uuden ajan fantasiaklassikko uuden ajan lukijoille ja katsojille?
Tuota sopii tuumia hetken verran.
Tarinan "viihdyttävyysindeksi" on melkein rikollisen korkea. Se on monella tapaa kuin täydellinen pop-biisi vaikkapa Lady Gagan malliin. Tulen ja Jään Laulu on myös monimutkainen, pitkä, joka suuntaan haarautuva tarina. Sellaista ei kuka tahansa kirjoittaisi - mutta George R. R. Martin tuntuu pitävän lankansa aika hyvin kasassa.
Tulen ja Jään Laulu voi vaikuttaa tietyllä tapaa yhtä kiehtovalta, yksityiskohtaiselta maailmalta kuin vaikkapa Tolkienin loihtima vaihtoehtoinen ihmiskuntamme historia. Yksi - ratkaiseva - ero kuitenkin tulee esiin jo tarinan kahdessa ensimmäisessä osassa. Tolkien oli - suorastaan miltei pakkomielteenomaisesti - kiinnostunut kielistä, maantieteestä, kaikkien yksityiskohtien todentuntuisuudesta. Hän oli tiedemies, jolla oli valtava tarina kerrottavanaan. Niinpä lähes kaikki hänen tarinoissaan ilmenevä on pirun hienosti perusteltua. Aina siihen pisteeseen saakka, että lukija ajattelee: "hitto, tuohan voisi olla totta!"
Tuota "toden" tunnetta en ainakaan itse ole vielä tavoittanut Tulen ja Jään Laulusta. Tarinan monimutkaisuus ja yksityiskohtaisuus tuntuvat tietyllä tapaa maskilta, jonka takana ei aina ole juuri mitään. Esimerkki: tarinassa on aivan käsittämätön määrä enemmän tai vähemmän aatelisia sukuja, joilla on tarkka, määritelty sukupuunsa aina äpäriä myöten. Ylivoimaisesti useimmat noista vain ovat täysin kasvottomia, ja siten ne voisi koska tahansa vaihtaa keskenään kenenkään huomaamatta. Myös itse maat jäävät, aina karttojaan myöten, jollain lailla kulisseiksi - pakolliseksi pahaksi tarinan päätarkoitusta varten. Karttoja, taustoja ja yksityiskohtia kyllä löytyy, mutta niiden hiukan puolivillainen toteutus saattaa kertoa kirjoittajan omasta mielenkiinnon puutteesta näihin asioihin - tai sitten yksinkertaisesti siitä, ettei nykyinen kaupallinen viihdemaailma nopeatempoisine tapahtumineen tarvitse niitä. Jälkimmäinen selitys olisi vähän surullinen, mutta luullakseni lähellä totuutta. Kuluttajien oletetaan hakevan viihdettä - ei syvällistä ajateltavaa. Mistä sitten seuraakin tarinan ehkä huikein, eriskummallisin - ja loogisin - ominaisuus, jota ei voi unohtaa kun sen kerran huomaa.
Pyhä Kolminaisuus
Tulen ja Jään Laulu on - etenkin fantasiatarinaksi - suorastaan ainutlaatuinen siinä, miten se toimii. En ole todellakaan vielä koskaan kohdannut tämän genren tarinaa, joka niin selkeän keskitetysti nojaa kolmeen televisio- ja tietokonepelisukupolvia suuresti kiehtovaan asiaan.
Hitusen verran liioitellen voisi sanoa, että kaikki tarinassa tapahtuva sisältää kolme peruselementtiä. Ensimmäinen (ja tärkein) on juonittelu. Se on mukana aivan kaikessa, alusta loppuun. Se on tarinan polttoaine. Toinen on raaka väkivalta. Se seuraa juonittelusta, tai antaa juonittelulle syyn. Yhtä kaikki, tarina on väkivaltaisimpia lukemiani, etenkin fantasian genressä. Käytännössä kaikki tarinan henkilöhahmot iästä ja sukupuolesta riippumatta joko suorittavat veritekoja, tai ainakin kannustavat muita niihin. Kolmas tarinan kantava voima on, tuskin yllättäen, seksi. Jälleen, kaikki tarinan hahmot, aina 12-vuotiaista lapsista haudan partaalla oleviin vanhuksiin, ajattelevat väkivallan ja juonittelun lisäksi lähinnä sänkypuuhia. Ne myös kuvaillaan, väkivallan tavoin, yksityiskohtia kaihtamatta. Joku voisi jopa puhua fantasiapornosta.
Onko siis ihme, että tarina on sekä bestseller kirjana, että jättimenestys televisiossa? Tuskin. Voimme aina luottaa ihmisen perusvaistojen toimimiseen viihdemaailmassa. Lähin mieleeni tuleva vertailukohta on ehdottomasti (myös lajissaan hyvä) televisiosarja "Rooma". Tämä on tietyllä tapaa sen fantasiaversio. Samat elementit, eri ympäristö. Sama Pyhä Kolminaisuus. Sama tavoiteltu yleisö.
Entä sitten?
Olisi kohtuullisen helppoa leimata Tulen ja Jään Laulu pitkälle laskelmoiduksi, vaikka myös erittäin hyvin tehdyksi aikuisviihteeksi nykymaailmaan, jossa ihmiset odottavat toimintaa ja suuria tunteita nopeatempoisessa, helposti sulatettavassa muodossa. Sillä sitähän tämä tarina, aivan häpeilemättä, osin on. Viihdettä, joka ei yritäkään haastaa Silmarillionia. Sen ei tarvitse. Miljoonat lukijat lukevat mieluummin juonitteluja, väkivaltaa ja yksityiskohtaisen pervojakin seksikuvauksia kuin uppoavat Tolkienin hitaampaan, rajattomasti syvempään maailmaan.
Tietokonepelien maailmassa vertailukohtina voisivat olla samaten fantasiagenreen sijoittuvat bestseller-pelit World of Warcraft (WoW) ja The Elder Scrolls: Skyrim. Erilaisempia pelejä on vaikea edes kuvitella. Tiedän ihmisiä, jotka eivät siedä Skyrimiä sen tietyn "hidastempoisuuden" ja "epämääräisten tavoitteiden" vuoksi. Omat, likimain 300 siinä uskomattomassa virtuaalimaailmassa viettämäni tuntia kertonevat jotain siitä, mitä mieltä itse olen asiasta. ;) Nuo toiset ihmiset sitävastoin saattavat rakastaa WoWia - laajaa, pinnallisesti monimutkaista ja -puolista, mutta pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisiin muutamiin perussääntöihin ja ihmisten yhteistyöhön perustuvaa toimintapainotteista pelikokemusta. Skyrim pohjautuu tutkimiseen ja vaeltelemiseen, usein vailla päämäärää tai deadlinea. Se on loputon virtuaalielämä, seikkailu vailla keinotekoisia rajoja. WoW on aivan päinvastainen kokemus: siinä suoritetaan nopealla tempolla viihdyttäviä tehtäviä, eikä yritetäkään kokea mitään elämää suurempaa mysteeriä - tai ajatella liikaa.
Ei olisi ehkä aivan väärin verrata Tulen ja Jään Laulua World of Warcraftiin, siinä missä Taru Sormusten Herrasta tai Maameren Tarinat on paremminkin Skyrim. Vertaus on toki liioiteltu ja karrikoitu, mutta luulen siinä olevan jotain totuuden hitusta. Nämä tarinat ja pelit toimivat eri tasoilla viihdyttäessään meitä. Toisella pitää kaiken aikaa "tapahtua" jotain, tai lukija/katsoja/pelaaja menettää nopeasti mielenkiintonsa. Toisella tasolla voi kyllä tapahtua paljonkin, mutta suuri osa sen viehätystä on myös siinä, ettei pitkiin aikoihin välttämättä "tapahdu" mitään - vaan voimme keskittyä nauttimaan vaikkapa kuvaillun maailman kauneudesta, pohtimaan kaikenlaista, tai tuntemaan elävämme vaihtoehtoisessa todellisuudessa. Todellisuushan ei ole (ainakaan aina ja kaikille) pelkkää juonittelua, väkivaltaa ja seksiä.
Jossain kulkee myös näkymätön raja sen suhteen, mikä toimii ja mikä ei. Kuka ihan oikeasti haluaisi esim. tietää yksityiskohdatkin Tolkienin haltiakuningatar Galadrielin petipuuhista? En minä! Tarina menettäisi siinä taikansa - ja mitä on fantasia ilman taikaa?! Suuri yleisö puolestaan voisi ehkä hyvinkin haluta nähdä Kate Blanchettin elokuvissa esittämän Galadrielin kiihkeissä sessioissa vaikkapa Aragornin kanssa. Sikäli en ihmettele Martinin tekemiä valintoja. Hän todennäköisesti tiesi, ettei koskaan tekisi uutta Tarua Sormusten Herrasta, kuten kukaan meistä tuskin tekee. Niinpä hän päätyi viihdyttämään fantasiasta kenties muuten piittaamatonta suurta yleisöä kauniilla naisilla, komeilla miehillä ja asioilla, joita nämä tekevät toisilleen perinteisessä fantasiaympäristössä. Käyhän se niinkin. Toimii.
Loppujen lopuksi, liian tiukkapipoinen suhtautuminen esim. tarinagenreihin ei liene kenenkään etu. Martinin viihdyttävä "aikuisfantasia" saa toivottavasti miljoonat ihmiset maailmalla kiinnostumaan myös muista, usein hyvinkin eri tavoilla kirjoitetuista saman lajityypin tarinoista. Tulen ja Jään Laulu ei myöskään ole "halpisviihdettä" millään mittarilla. Martin on käyttänyt siihen selvästi valtavasti aikaa ja vaivaa. Kirjojen kieli on rajattomasti keskivertofantasiaa rikkaampaa. Jos tietyt yksityiskohdat ja taustat tarinassa ehkä jäävätkin hämäriksi, tarjolla on sitten sitäkin enemmän yksityiskohtia esim. aterioiden ruokalajeista, henkilöhahmojen vaatetuksesta, keskiaikaisen sodankäynnin taktiikoista, ja paljosta muusta. Martin yksinkertaisesti on erilainen kirjoittaja kuin esim. Tolkien - ja selkeästi myös kiinnostunut erilaisista asioista. Niin on hyvä.
Ja siksi jatkan Tulen ja Jään Laulun lukemista, tietäen jo varsin hyvin, että jokainen tarinan käänne, on se sitten miten hieno tai odottamaton, johtaa mitä suurimmalla varmuudella juonitteluun, väkivaltaan ja... no, tiedätte jo homman juonen! Ehkä hiukan vähemmälläkin annoksella noita elementtejä tulisin hetkittäin toimeen, ja toivoisin samalla oppivani paljon lisää mm. tarinan maista ja kansoista. Mutta jos sellaista fantasiaa tahdon, luen vaikkapa Tolkienin "Silmarillionin". Jos taas etsin jotain rauhallista, tummasävyistä, aivan omanlaistaan, luen Ursula LeGuinin "Maameren Tarinat". Mielikuvitukselle kyytiä antaa sekä vakava, jännittävä, että hetkittäin todella hauskakin Weis-Hickmanin "Kuoleman Portti" -sarja. Jos haluan lukea tuhansia ja taas tuhansia sivuja kesken jäänyttä eeposta aivan huikeasta maailmasta sekä aivan rikollisen puuduttavista typerien sankarinuorten vieläkin typerämmistä parisuhdeongelmista, oikea osoite voi olla Robert Jordanin "Ajan Pyörä". Vaihtoehtoja riittää!
Ja jos jotain jää vieläkin uupumaan, aina voi alkaa kirjoittaa itse, sillä suuria, jopa valtavia tarinoita on tuolla jossain, vain odottamassa kertojiaan.
Se kertoja voit olla sinä. Oikeasti. ;)
Rauhallista ja tarinarikasta Joulun aikaa teille kaikille! :-)
Jees. Tuli nyt luettua hetki sitten kaikki sinun kirjoittamasi päivitykset. Tässä on hieman huomioita ja omia mielipiteitäni:
VastaaPoistaItse olen myös kirjoittaja ja pidän aina erityisen mielenkiintoisena lukea kaikkea siihen liittyvää. Siksi aloinkin innolla selata kirjoittamiasi tekstejä. Minuun tyylisi ei kuitenkaan uponnut. Mielestäni käsittelit usein kirjoittamista varsin negatiivisesta näkökulmasta, ja itseä näiden lukeminen melkein masensikin. Tyylisi kirjoittajana on muutenkin hieman erikoinen. Toisinaan se tuntui jopa liian erikoiselta omaan makuuni, siinä melkein aisti jonkinlaisen liiallisen yrittämisen saada erikoinen ääni tekstille, vaikka tämä ei välttämättä ollutkaan tarkoitus.
Mieleeni tuli tämmöinen muiden väärin-ymmärtämä suuri taiteilija.
Blogiasi on myös lähes mahdotonta alkaa seurata. Olet kirjoittanut alle kymmenen päivitystä yli puolen vuoden aikana.
Sitten miksi kirjoitin kommenttini juuri tähän päivitykseen: Itse pidän todella paljon Martinin kirjoituksista ja siksi olen myös perehtynyt hänen elämäänsä hieman enemmän. Jonkinsortin puolustus tämä on, mutta haluaisin ainakin muutama asiaa korjata.
Ensinäkin hänen tekstejään EI ole tehty tv-sarjaa silmällä pitäen. Itse asiassa päinvastoin. Martin oli ollut tauolla kirjojen kirjoittamisesta ja siirtynyt tv-puolelle. Hän oli kyllästynyt siihen, että aina piti karsia pois sitä ja tätä koska budjetti ja aika ei antanut myöten. Tulen ja Jään laulu oli hänen henkilökohtainen "vastaiskunsa". Hän lähti alusta lähtien kirjoittamaan tarinaa jota ei voitaisi koskaan kääntää elokuvaksi ja tv:ksi. Siitä siis massiivinen skaala joka kirjoissa on.
Kirjaa oli monesti yritetty kääntää, mutta huonolla tuloksella. Näkökulmahahmoja ja kokonaisia juonia haluttiin karsia pois. Sitten tuli HBO ja sai siitä tv-sarjan jotenkin väännettyä. Siinä voidaan enemmänkin kehua tv-tiimiä, jotta onnistuivat mahdottomassa (joskin paljon heidänkin on täytynyt karsia pois).
Hän ei muutenkaan ole "laskelmoiva" kirjailija, siis sellainen joka suunnittelisi kaiken lauseen tarkasti. Martin on kuvaillut olevansa "discovery writer", eli näitä kirjailijoita jotka kirjoittavat ja kirjoittaessa keksivät ja kokevat itsekin tarinan, samaa kastia johon itsekin kuulun. Toki hän on suunnitellut suurimmat käänteet, pakkohan se on jotta on joitain pisteitä johon tähdätä, mutta kaikki sen välissä on itse matkalla luotua.
Pidät myös kirjaa kliseisimpänä fantasiakirjana, joka on kun oppikirjasta. Tätä en yksinkertaisesti ymmärrä. Yliluonnollisuus on minimissä ja kyse on melkein historiallisesta tarinasta, jonka itsekin toit esille. Vain muutamat asiat, taikuus ja lohikäärmet, tekevät siitä fantasiaa. Nekin elementit Martin on tehnyt vartavasten minimiin, koska oli kyllästynyt siihen, että fantasiassa ne olivat jo arkipäivää, kliseistä kuten sinä sanoit.
Hän yritti varta vasten päästä eroon Tolkienin luomasta fantasiasta. Ei örkkejä ja puhdasta hyvä-paha-jaottelua. Ne valkoisissa haarniskoissa olevat ritarit, jotka vannovat puolustavansa neitoja, ovatkin pahimmat roistot koko tarinassa. Jokaisella on monia motiiveja, eikä kukaan ole hyvä tai paha kun näkökulmaa tarpeeksi käännellään.
(jatkuu)
(jatkuu)
VastaaPoistaMielestäni se, että sanoit juonittelun olevan yksi synneistä, joita nykykirjallisuudessa tehdään on yksinkertaisesti hölmö. Tietenkin juonittelua on, missä kirjassa sitä ei ole. Sehän tuo uskomattoman paljon syvyyttä tarinaa, ettei kaikki etene suoraviivaisesti eteenpäin. Seksi ja väkivalta ovat asioita, joista pitää tai ei. Tässä haluttiin kanssa viedä pois puhtoisesta Tolkienista lähemmäs kohti todellista elämää. Sitähän sota on. Ihmiset kuolevat ja naivat.
Se, että pidät Dan Brownia hienona kirjallisuutena ja Martinia pinnallisena on ajatus jota en ihan käsitä. Brownia en ole kokonaan lukenut, mutta sehän juuri on tehty jännittämään lukijaa ja etenemään nopeasti. Siis tätä Lost / 24 tyyliä, mitä kritisoit. En myöskään usko sen maailman olevan niin laaja kuin Martinin. Martinhan on luonut toisen maailman. Hän tekee sen, mitä jokaisen pitäisi kirjaa kirjoittaessa tehdä: anna lukijan ymmärtää maailman elävän myös tarinan ulkopuolella.
Ei hän tietenkään voi kertoa jokaisesta hahmosta jonka sanoo olevan olemassa. Siinä tapauksessa hän kirjoittaisi tarinaa ikuisesti, eikä kaikkien elämä varmasti ole niin mielenkiintoista että sitä olisi syytä kirjoittaa puhtaaksi. Tarina on muutenkin jo levinnyt ympäri hänen kirjoittamaansa maailmaa, joten aika iso osa tullaan käymään läpi.
Maailma josta on tehty erikseen ruokakirjoja sen perusteella, mitä Martin kuvailee hahmojen syövän, on mielestäni todella laaja. Maailmaa kuvaillaan toisinaan jopa hengästyttävän laajasti, joten minusta on vaikea saada siitä pinnallista ja yksipuolista. Itse en ainakaan näe Martinin laskelmoivan ja laskevan uusia setelejä kun kirjoittaa uuden hahmon.
Suomennetut teokset tähän mennessä lukeneena täytyy sanoa, että itse olen uponnut tarinaan täysin. Olen oppinut tuntemaan hahmot läpikotaisin, vihannut ja rakastanut heitä.
(jatkuu)
Tietenkään kaikki kirjallisuus ei ole kaikkia varten. Itse kuitenkin näen useat noista elementeistä, joist et pidä, vain keinoina viihdyttää lukijaa. Siksi kirjoissa juonitellaan koska lukija voidaan yllättää.
VastaaPoistaEi Martin halunnut kirjoittaa uutta LotRia, koska kukaan ei voi kirjoittaa sitä uudestaan. Sellainen ei vain enää iske ja LotRin uusintaa on kirjoitettu jo vuosikymmenet. On örkkejä jotka ovat pahoja ja ihmiset, haltiat ja kääpiöt jotka ovat hyviä. Näistä hän halusi eroon. Siksi onkin kirjoitettu kirja nyky-yleisöä varten, sillä kenelle muulle oikein haluaisit kirjoittaa? Yleisölle, joka oli neljäkymmentä vuotta sitten? (:
Tietenkin viihdyttävyys mittari on korkealla, koska sitähän me kirjoilta haluamme: viihdyttää meitä. Siksi me luemme, siksi minä ainakin luen.
Näiden kommenttiesi myötä minusta tuntuukin sinun itsesi olevan väärässä ajassa oleva taiteilijakirjailija. Lukijat ovat hölmöjä kun astuvat Martini luomaan harhaan, kun oikeita eepoksia on, se Tolkienin kirjoittama. Mielipide on hassu ja siksi ehkä minusta tuntuu väkisinväännetyltä.
(Sanon nyt vielä lyhyesti että mielestäni "erot" WoWin ja Skyriminkin välillä on hölmö. Molemmissa on paljon samoja elementtejä ja Skyrimiähän on verrattu yksinpelin MMORPGksi, se on mielestäni ihan oiva kuvaus. WoWissa olen myös itse kokenut suurimmat pelistä saaduista onnistumisen tunteista, kun pelasin sitä vielä vuosia sitten porukalla, mutta ei tästä enempää.)
HUH! Johan oli asiaa. Jeps, olen Martinin fani ja tämä oli aikamoinen puolustustaistelu, mutta hei, jos oli sanottavaa miksei sanoisi? Tämä on toki vain minun mielipiteeni ja sinulla on täysi oikeus olla eri mieltä. Halusin vain kertoa omat ajatukseni, ja kuten jo sanoin osa näistä mielipiteistä sai minut uskomaan sinun olevan tämä "väärin-ymmärretty kirjailija".
Kaikki eivät kaikesta tykkää, eikä tämänkään tarkoitus ollut kääntää pääntäsi tykkäämään Martinista enempää. Sinä kerroit oman mielipiteesi ja minä omani. Älä siis ota tätä minää vihapuheena (vaikka näin laajana kirjoituksena aika paljon siltä näyttää). Yritin tämän alunpuolesta pitää rakentavana palautteena ja sitten jaoin omaa mielipidettä.
Mutta tämänlaista nyt. Katsotaan jos rupeat kirjoittamaan lisää, mitä en pistä yhtään pahalla, niin jos vielä löydän blogisi, tulen varmasti katsomaan mitä olet kirjoitellut.
VMN
Terve! Ja kiitos perustelluista kommenteistasi!
VastaaPoistaIhan ekana: nautin kyllä itsekin Martinin tarinoista. Tarkoitukseni ei ollut niinkään kritisoida niitä, kuin miettiä "ääneen" erilaisia tapoja kirjoittaa fantasiaa.
Tuo mainitsemani "kolmiyhteys": juonittelu, väkivalta, seksi" ei ole mitenkään uutta, ja kuten toteat, se ei ole ihmiskunnan historiassa mitään luonnotontakaan. Tämän päivän monissa tarinoissa ja esim. televisiosarjoissa sitä vain liioitellaan valtaisasti, koska se todella kiinnostaa ihmisiä.
Tässä kohdin mennään varmaankin makuasioihin. En itse ehkä ole mikään suuri "viihteen" ystävä. Paremminkin tietynlaisen hiukan tummankin realismin. Sen, mitä tarinoiden hahmot todella ajattelevat ja tuntevat - ja mitä asioiden taustalla on.
Martin on hyvä kirjoittaja. Ja hänellä on miljoonia maksavia faneja. Siihen on hyvät syynsä. En itse osaisi kirjoittaa hänen tavallaan, enkä siksi edes yritä - kuten emme kumpikaan yritä kirjoittaa esim. J.R.R. Tolkienin tavalla. Meillä on omat tarinamme kerrottavina, omilla tavoillamme. Ja jotkut lukevat ne - kenties jopa pitävät niistä. Voisiko enempää toivoa? :)