Tuota kysymystä olen miettinyt vuoden jos toisenkin, enkä tänä päivänä taitaisi osata antaa siihen tolkullista vastausta. Tai: ainakin vastauksia taitaa olla lukemattoman monia. Voin vain kertoa jotain siitä, miten omat tekeleeni syntyvät.
Voin uskoa, että on kirjailijoita, jotka tietävät täsmälleen mitä tekevät ensimmäisestä hetkestä alkaen. Uskon, että moni menestyskirjailija tietää jo hyvin varhain millainen hänen projektinsa tulee olemaan, mihin (ja jopa miten) tarina tulee päättymään, ja mitkä tarinan hahmoista esim. ovat keskeisiä, todennäköisesti lukijoihin vetoavia, ja siksi pakosta henkiin jätettäviä. Heitä on - ja jotkut heistä menestyvät erittäin hyvin.
Sitten on myös meikäläisiä, joilla ei ole kerta kaikkiaan aina hajuakaan siitä, mihin suuntaan tarina mahtaa omalla tahdollaan mennä, miten se päättyy, tai miten edes sen henkilöhahmoille käy... Ei kovin kaupallista, ei. Eikä, moni sanoisi, kovin järkevää. Mutta samaiset ihmiset tuskin koskaan itse kirjoittaisivatkaan tarinoita. Siinä touhussa kun on aivan omat, kummalliset luonnonlakinsa.
En sinänsä vastusta kaupallisuutta kirjallisuudessa periaatteesta, ainakaan jos tarina on hyvä. Kuten musiikissakin, hyvä ansaitsee mielestäni aina mahdollisuuden - ja jos tarpeeksi moni ihminen pitää lukemastaan tai kuulemastaan, ei ole väärin, jos tekijä saa siitä myös reilua arvostusta. Roskaviihde on sitten ihan oma lukunsa, enkä halua edes koskettaa sitä tässä. ;)
Mutta takaisin itse aiheeseen. Miten fiktiotarina siis oikein syntyy?
Omassa mielessäni on juuri tällä hetkellä kolme isoa tai isohkoa tarinaa. Kyllä: kolme tarinaa.
Kaksi näistä tarinoista kuuluvat jonnekin scifi-fantasia-seikkailun epämääräisille akseleille. Kolmas on sitten, sanotaanko, Monty Pythonia lainaten: "...and now for something completely different!" Jotain ihan muuta. Aivan helkkarin outo saippuaooppera kaukaisesta tulevaisuudesta todella absurdin mustalla huumorilla. Jos aivan välttämättä vertailukohtaa pitäisi hakea, niin Douglas Adams -vainaa saattaisi jopa näyttää peukkua - ennen kuin syöttäisi koko roskan lähimmälle Vogonille tai sontiaismolottajalle... Sellaista tämä on. Mutta itse pidän tuosta, ehkä noin 80..90% valmiista tarinasta jollain kieroutuneella tavalla. Sekään kun ei jätä minua rauhaan...
Kaikki nämä kolme tarinaa ovat lähteneet liikkeelle hetken mielikuvasta. Eräänlaisesta "visiosta", jossa on näkynyt jotain mielenkiintoista. Yhdessä tapauksessa se näkymä oli synkkä ja karmiva, havumetsän ympäröimä suo, jolla oli ränsistynyt pieni mökki. Mökissä huhuttiin asuvan jotain pelottavaa. Kirjoitin iltana eräänä vuosia sitten ihan piruuttani tuosta visiosta muutaman sivun mittaisen tarinanpätkän ystävälleni. Tämä totesi: "hiton pelottavaa kamaa," tai jotain sen suuntaista. Ja olihan se sitä. Oli pakko tietää lisää - ja ainoa keino saada lisää selville oli tietenkin kirjoittaa lisää. Siitä kaikesta sitten syntyi tänä syksynä viimein julkaistu "Myrsky" -romaani. Ja kyllä; tuo vuosien takainen "suokohtaus" on yhä tarinassa mukana! Ei tosin ensimmäisessä osassa, mutta kuitenkin. Se, mistä jokin tarina saa alkunsa, ei välttämättä päädy valmiissa tarinassa lähellekään sen alkua - ja monesti se ei päädy mukaan lainkaan. Mutta kyllä: te, jotka "Myrskyä" luette: te tulette vielä kohtaamaan tuon suon, mökin - ja mitä ikinä sen sisältä löydättekään...
Projektinimi "Taivaan Lapset" oli sitten taas vastaava yhtäkkinen mielikuva taivaalla lentävästä kaupungista tuhoutuneen, saastuneen ja villiintyneen planeetan metsien ja autiomaiden yllä. Tuo visio herätti ymmärrettäviä kysymyksiä: miksi helkkarissa kaupunki lentäisi (!) metsien yllä, pysyvässä pako- ja sotatilassa vastaavien lentävien kaupunkien ja niiden muodostamien liittojen kanssa? Mistä visiossa kaupungin laidalla lähestyvää suurta ukkosmyrskyä katselevat kaksi nuorta sisarusta olivat tulleet? Miksi toinen heistä vaikutti olevan tekemisissä jonkinlaisten kapinallisten kanssa? Mikä kapina - ja miksi? Miksi he edustivat selvästi eri rotua kuin kaupungin muut asukit? Niinpä... Siinä sitä taas mentiin!
Projektinimi "Pilven Reunalla" (ei viittaa huumeisiin, jos joku kysyisi) on näistä tarinoistani vanhin. Se syntyi kauan sitten niinkin eriskummallisesta asiasta kuin muutaman sivun uskomattoman typerän lapsellisesta novellista Turun Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan lehteen, Kylisteeseen. Siinä nuori kaukaisen tulevaisuuden avopari oli kadulla taistelemassa näsäviisasta, patologisen mielenvikaisella tietokoneella varustettua eräänlaista pankkiautomaattia vastaan. Kosmoksen ja Huppelin (älkää edes kysykö) omissa aivoissa oli niissäkin jo teknologiamonopoli Macrotelin virtuaaliprosessorit, jotka sekoittivat heidän todellisuutensa viimeisetkin rippeet pahanpäiväisesti... Samoin omani, pelkään.
Tarinan tietty omituisuusaste oli niin vastustamaton, että olisi ollut rikos jättää kirjoittamatta sitä lisää, vuosi vuodelta, pätkittäin, aina kun inspiraatio kolautti lekalla päähän. Sitten saattoi seurata puolen vuoden tauko. Mukaan tulivat sitten matkan varrella (pyytämättä!) maailman kenties täydellisin mies Göran, kaikkien korporaatioiden äiti, Firma, historian legendaarisin moniongelmainen rokkipumppu Hermosaha, olemassaolo-ongelmainen keskiaikainen aave Sir Lawrence, henkiopasjättiläissammakko, filosofitalonmies Smörrebjörn, kaikki tunnetut ja tuntemattomat parisuhdekriisit, todellisuuspoliisi, kusipääterminaattori, Elvistä palvovat kääpiöt, ja... no, saitte kuvan. Tällaista voi sattua, eikä siitä tässä sen enempää.
Näistä esimerkeistä ilmenee se, miten ne lähtivät liikkeelle yhdestä häviävästä hetkestä - visiosta, joka oli aivan kuin joku olisi avannut hetken ajaksi ikkunan toiseen todellisuuteen ja esittänyt haasteen: "pystytkö kaivamaan esiin mitä muuta tuolla tapahtui?" Noinhan biisitkin muusikolla usein syntyvät. Musiikin tekeminen ja kirjoittaminen ovat monella tapaa hyvin samanlaisia haasteita. Samoin, kuvittelisin, kaikki ns. luovat taiteet maalauksesta runoihin ja... niin, mihin ihmismieli sitten ikinä päätyykään, kun sen päästää lentoon?
Kutsun itse tätä tajunnanvirtakirjoittamiseksi, koska en oikeampaakaan nimitystä tiedä, eivätkä sellaiset lokeroinnit minua suuremmin kiinnostakaan. Se menee siis pääpiirteittäin näin:
1. Saat jonkin hallusinaation sieltä "jostain" - eli idean. Saatat myös alkaa ihan huomaamattasikin piirtää karttoja, miettiä kaikenlaista taustatietoa maailmaan, johon sait juuri kosketuksen.
2. Jos idea ei jätä sinua rauhaan, huomaat alkavasi kirjoittaa siitä hyvin ylimalkaista, luonnosmaista tarinaa. Tätä vaihetta voisi kutsua tarinan luurangoksi. Se kertoo suurin piirtein mitä tapahtuu ja missä, keille - mutta se on samalla vielä hyvin epätarkka, usvan läpi kiireellä kerrottu, virheitä vilisevä "demo". Ei lukukelpoinen!
3. Toinen kirjoituskierros lisää tarinaan sitten huomattavasti lisää yksityiskohtia, korjaa ilmeisimpiä virheitä juonenkulussa, muodostaa henkilöhahmoihin jo jonkinlaista ymmärrystä ja syvyyttäkin, ja tekee edellisestä "demosta" jo jossain määrin luettavaa tekstiä, jota voi hätätilassa tai aseella uhattuna näyttää muillekin.
4. Tauko! Jos, kuten esim. "Myrskyn" tapauksessa, tarina on todella pitkä, ja jo sen ensimmäinen osa pitkä, sille tulee sokeaksi - en usko, että sitä voi välttää. Ja kyllä, siihen voi vähän kyllästyäkin. Aikalisä!
5. Kolmas luku- ja korjauskierros paljastaa yleensä paljon ikäviä yllätyksiä, mutta myös aivan uusia oivalluksia. Tässä vaiheessa tekstiä ei vain lisätä esim. tarinan maailman tarkentamiseen ja syventämiseen, vaan myös poistetaan - tarvittaessa rankallakin kädellä. Kiitos erään ystävällisen turkulaisen pienkustantajan loistavien neuvojen, opin aivan kriittisen asian: kysyä jokaisen sanan, jokaisen lauseen kohdalla itseltään se peruskysymys: "viekö tämä tarinaa eteenpäin?" Jos vastaus on kieltävä, tekstissä on todennäköisesti "läskiä", tai se ei muutoin vain vielä toimi. Paljon voi lähteä pois tai selkeytyä, mutta koska tähän mennessä esim. henkilöhahmot ja näiden ajattelumaailma alkaa olla jo paljon tutumpi, tarina voi saada aivan uusia, loistaviakin käänteitä! Tämän vaiheen jälkeen kirjan pitäisi olla jo aika lukukelpoinen, jos siinä alkujaankaan oli ideaa!
6. Toinen tauko! Tässä vaiheessa tekstin voi antaa jo kaikkein luotetuimmille testilukijoilleen, jos kantti kestää - ja sen on syytä kestää. Paskaa tulee yhä aivan varmasti niskaan, koska kirjoittajana sitä on todellakin tietyllä tapaa sokea omalle tekstilleen. Mutta jos on aihetta, tulee myös kannustusta. Ja joka tapauksessa: on parempi, että tarinan mahdolliset heikkoudet ja virheet havaitaan tässä vaiheessa, kuin vasta kun lähestyt kustantajia!
7. Neljäs luku- ja korjauskierros. Olet kuullut ja lukenut luotettujen testilukijoidesi palautteen, miettinyt sitä, tehnyt nöyrällä mielellä (joskus toki naama punaisena häpeästä) ilmeiset ja välttämättömät muutokset, toiminut muissa esiin tulleissa asioissa parhaan harkintasi mukaan, ja vielä kerran lukenut kaiken kriittisellä silmällä, yrittäen poistaa kaiken turhan ja/tai itseään toistavan, typerän, yms. Tässäkin vaiheessa tarinaan voi tulla odottamattomia, hyvinkin tärkeitä elementtejä. Mitä paremmin ymmärrät maailman, josta kirjoitat, sitä paremmin voit siitä kertoa. Oma nyrkkisääntöni on se, että minun tulee pystyä vastaamaan uskottavalla tavalla lähes kaikkeen mitä esim. testilukijani saattavat minä hetkenä hyvänsä tarinan maailmasta kysyä. Jos siihen pystyt, silloin kertomasi tarina on... tietyssä mielessä... tosi. Tämän vaiheen jälkeen käsissäsi on jotain mitä voinee kutsua vaikka "julkaisukandidaatti ykköseksi". Joksikin millä voi kiusata vaikkapa kustantajia.
Tuo äskeinen oli vain karkea esimerkki siitä, miten itse nykyään pyrin kirjoittamaan. Todellisuudessa asiat voivat mennä hyvinkin eri tavalla, eikä mihinkään mekaaniseen prosessiin kannata itsetarkoituksena edes pyrkiä. Jotkut mainitsemani kohdat ovat kuitenkin, uskon, useimmille kirjoittajille hyödyllisiä. Esim. tauot ja kriittinen "tarvitaanko tätä lausetta?", "tapahtuiko siellä ihan oikeasti näin?!" -tarkastelu voivat kyllä oman kokemukseni mukaan olla se ratkaiseva ero "lupaavan" ja "hyvän" kirjan välillä.
Hyvä kustannustoimittaja tietenkin pitää huolen monista tuollaisista asioista, lyhentäen prosessia kenties ratkaisevastikin. Jos, kuten omassa "Myrskyn" tapauksessani, kustantajaa ja kustannustoimittajaa ei yhtälössä ole, silloin on vielä paljon kriittisempää huolehtia siitä, ettet anna itsesi sokaistua, laiskistua, ja ylipäätään kirjoittaa tarpeettoman kehnoa tekstiä! Tällöin on aivan välttämätöntä, että rehellisiä, terveen kriittisiä ihmisiä on lukemassa tekstiäsi viimeistään vaiheessa 6! Heitä voi löytyä ystävistäsi tai jopa perheesi sisältä, mutta siinäkin asiassa on ansansa. Ystävä ei välttämättä katso tarinaa neutraalisti, vaan antaa kenties huomaamattaan anteeksi asioita, joita ei pitäisi jättää huomiotta. Hän saattaa myös tuntea sinut liian hyvin voidakseen suhtautua tarinaan keskivertolukijan tavoin. Stephen King esim. on todennut, että hänen vaimonsa on hänen paras testilukijansa - mutta vasta myöhäisessä vaiheessa, jossa tarina on jo melkoisen valmis!
Kirjoitan lisää tästä aiheesta tuonnempana, sillä kirjan syntyminen sisältää kaikenlaista mielenkiintoista, mutta haastavaakin lisäpuuhaa. Juridiset prosessit, kansikuvat, oikeudet sinne ja tänne, yms... Asioita riittää!
Tämän, ehkä puuduttavankin pitkän kirjoituksen lopuksi haluaisin lisätä tosielämän esimerkin siitä, miten tarina muuttuu ja muotoutuu. Mainitsin edellisessä blogikirjoituksessani juuri sillä hetkellä vallineen ongelmani "Myrsky" -kirjani jatko-osasta. Siinä tietty porukka oli niinsanotusti "liemessä" palavan kerrostalon ulkoseinustalla. Tilanne olisi voinut johtaa helpostikin kolmen tarinalle aika keskeisen henkilön kuolemaan, ellen olisi noin tuntia (!) blogikirjoitustani myöhemmin äkkiä jälleen nähnyt mielessäni kuvan siitä, mikä sitten ratkaisi tilanteen. Ja, kuten niin usein, vei pitkää tarinaa jälleen hiukan uuteen suuntaan...
Mutta tällaista tämä on! Lukuelämyksiä ja iloista joulun odotusta teille kaikille!! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti