Aikuis- ja televisiofantasiaa?

George R. R. Martinin "A Song of Ice and Fire" (suom: Tulen ja Jään Laulu) -fantasiasarja ei tällä haavaa lakkaa ihmetyttämästä - ja kiehtomasta - minua. Siinä kun on jotain mitä en muista vielä koskaan aiemmin kohdanneeni fantasian, scifin yms. maailmassa. Nimittäin, jos koskaan olen lukenut tämän lajityypin tarinaa, joka saattaisi olla suunniteltu ensi sanoistaan alkaen televisiosarjaksi tai elokuvaksi, tämä on sellainen. 

Martinin pitkä eepos on mielenkiintoinen tapaus monessakin mielessä. Onko se "fantasiatarina"? On - monessa mielessä se noudattaa fantasiakirjallisuuden kirjoittamattomia sääntöjä jopa niin tarkkaan, että paikoin mennään kliseisyyden rajamailla. Saamme odotetut, ellei likimain pakolliset keskiaikaiset kuningaskunnat, enemmän tai vähemmän mielenvikaiset kuninkaat, kunnianhimoiset prinssit, prinsessat, hovinarrit, kaikki keskiaikaiset aseet, lohikäärmeet, paljon hevosia, karmean hygienian - ja kaiken muun tarvittavan. Saamme bonuksena (halutessamme) myös lukea melkoisen vanhaa, haastavaakin englanninkieltä käytetyn sanaston muodossa.

Mitä tästä kaikesta sitten syntyy?

Klassikko? Moni sanoisi empimättä: "kyllä!" Kuten eilen ystäväni kanssa asiaa tuumin, tällä kertaa kysymys ei ole vallan yksinkertainen. Tulen ja Jään Laulu jäänee kestosuosikiksi ja etenkin uudemman lukijasukupolven silmissä tietynlaiseksi klassikoksi. Toisaalta, sen koukuttavuus ja mieleenpainuvuus edustavat hyvin erilaista tyyliä kuin genren vanhemmissa, sanoisinko "ennen Lost/24 -aikaa" luoduissa, jo vakiintuneissa klassikoissa. Onko luotu uuden ajan fantasiaklassikko uuden ajan lukijoille ja katsojille?

Tuota sopii tuumia hetken verran.

Tarinan "viihdyttävyysindeksi" on melkein rikollisen korkea. Se on monella tapaa kuin täydellinen pop-biisi vaikkapa Lady Gagan malliin. Tulen ja Jään Laulu on myös monimutkainen, pitkä, joka suuntaan haarautuva tarina. Sellaista ei kuka tahansa kirjoittaisi - mutta George R. R. Martin tuntuu pitävän lankansa aika hyvin kasassa.

Tulen ja Jään Laulu voi vaikuttaa tietyllä tapaa yhtä kiehtovalta, yksityiskohtaiselta maailmalta kuin vaikkapa Tolkienin loihtima vaihtoehtoinen ihmiskuntamme historia. Yksi - ratkaiseva - ero kuitenkin tulee esiin jo tarinan kahdessa ensimmäisessä osassa. Tolkien oli - suorastaan miltei pakkomielteenomaisesti - kiinnostunut kielistä, maantieteestä, kaikkien yksityiskohtien todentuntuisuudesta. Hän oli tiedemies, jolla oli valtava tarina kerrottavanaan. Niinpä lähes kaikki hänen tarinoissaan ilmenevä on pirun hienosti perusteltua. Aina siihen pisteeseen saakka, että lukija ajattelee: "hitto, tuohan voisi olla totta!"

Tuota "toden" tunnetta en ainakaan itse ole vielä tavoittanut Tulen ja Jään Laulusta. Tarinan monimutkaisuus ja yksityiskohtaisuus tuntuvat tietyllä tapaa maskilta, jonka takana ei aina ole juuri mitään. Esimerkki: tarinassa on aivan käsittämätön määrä enemmän tai vähemmän aatelisia sukuja, joilla on tarkka, määritelty sukupuunsa aina äpäriä myöten. Ylivoimaisesti useimmat noista vain ovat täysin kasvottomia, ja siten ne voisi koska tahansa vaihtaa keskenään kenenkään huomaamatta. Myös itse maat jäävät, aina karttojaan myöten, jollain lailla kulisseiksi - pakolliseksi pahaksi tarinan päätarkoitusta varten. Karttoja, taustoja ja yksityiskohtia kyllä löytyy, mutta niiden hiukan puolivillainen toteutus saattaa kertoa kirjoittajan omasta mielenkiinnon puutteesta näihin asioihin - tai sitten yksinkertaisesti siitä, ettei nykyinen kaupallinen viihdemaailma nopeatempoisine tapahtumineen tarvitse niitä. Jälkimmäinen selitys olisi vähän surullinen, mutta luullakseni lähellä totuutta. Kuluttajien oletetaan hakevan viihdettä - ei syvällistä ajateltavaa. Mistä sitten seuraakin tarinan ehkä huikein, eriskummallisin - ja loogisin - ominaisuus, jota ei voi unohtaa kun sen kerran huomaa. 

Pyhä Kolminaisuus

Tulen ja Jään Laulu on - etenkin fantasiatarinaksi - suorastaan ainutlaatuinen siinä, miten se toimii.  En ole todellakaan vielä koskaan kohdannut tämän genren tarinaa, joka niin selkeän keskitetysti nojaa kolmeen televisio- ja tietokonepelisukupolvia suuresti kiehtovaan asiaan.

Hitusen verran liioitellen voisi sanoa, että kaikki tarinassa tapahtuva sisältää kolme peruselementtiä. Ensimmäinen (ja tärkein) on juonittelu. Se on mukana aivan kaikessa, alusta loppuun. Se on tarinan polttoaine. Toinen on raaka väkivalta. Se seuraa juonittelusta, tai antaa juonittelulle syyn. Yhtä kaikki, tarina on väkivaltaisimpia lukemiani, etenkin fantasian genressä. Käytännössä kaikki tarinan henkilöhahmot iästä ja sukupuolesta riippumatta joko suorittavat veritekoja, tai ainakin kannustavat muita niihin. Kolmas tarinan kantava voima on, tuskin yllättäen, seksi. Jälleen, kaikki tarinan hahmot, aina 12-vuotiaista lapsista haudan partaalla oleviin vanhuksiin, ajattelevat väkivallan ja juonittelun lisäksi lähinnä sänkypuuhia. Ne myös kuvaillaan, väkivallan tavoin, yksityiskohtia kaihtamatta. Joku voisi jopa puhua fantasiapornosta.

Onko siis ihme, että tarina on sekä bestseller kirjana, että jättimenestys televisiossa? Tuskin. Voimme aina luottaa ihmisen perusvaistojen toimimiseen viihdemaailmassa. Lähin mieleeni tuleva vertailukohta on ehdottomasti (myös lajissaan hyvä) televisiosarja "Rooma". Tämä on tietyllä tapaa sen fantasiaversio. Samat elementit, eri ympäristö. Sama Pyhä Kolminaisuus. Sama tavoiteltu yleisö.

Entä sitten? 

Olisi kohtuullisen helppoa leimata Tulen ja Jään Laulu pitkälle laskelmoiduksi, vaikka myös erittäin hyvin tehdyksi aikuisviihteeksi nykymaailmaan, jossa ihmiset odottavat toimintaa ja suuria tunteita nopeatempoisessa, helposti sulatettavassa muodossa. Sillä sitähän tämä tarina, aivan häpeilemättä, osin on. Viihdettä, joka ei yritäkään haastaa Silmarillionia. Sen ei tarvitse. Miljoonat lukijat lukevat mieluummin juonitteluja, väkivaltaa ja yksityiskohtaisen pervojakin seksikuvauksia kuin uppoavat Tolkienin hitaampaan, rajattomasti syvempään maailmaan.

Tietokonepelien maailmassa vertailukohtina voisivat olla samaten fantasiagenreen sijoittuvat bestseller-pelit World of Warcraft (WoW) ja The Elder Scrolls: Skyrim. Erilaisempia pelejä on vaikea edes kuvitella. Tiedän ihmisiä, jotka eivät siedä Skyrimiä sen tietyn "hidastempoisuuden" ja "epämääräisten tavoitteiden" vuoksi. Omat, likimain 300 siinä uskomattomassa virtuaalimaailmassa viettämäni tuntia kertonevat jotain siitä, mitä mieltä itse olen asiasta. ;) Nuo toiset ihmiset sitävastoin saattavat rakastaa WoWia - laajaa, pinnallisesti monimutkaista ja -puolista, mutta pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisiin muutamiin perussääntöihin ja ihmisten yhteistyöhön perustuvaa toimintapainotteista pelikokemusta. Skyrim pohjautuu tutkimiseen ja vaeltelemiseen, usein vailla päämäärää tai deadlinea. Se on loputon virtuaalielämä, seikkailu vailla keinotekoisia rajoja. WoW on aivan päinvastainen kokemus: siinä suoritetaan nopealla tempolla viihdyttäviä tehtäviä, eikä yritetäkään kokea mitään elämää suurempaa mysteeriä - tai ajatella liikaa.

Ei olisi ehkä aivan väärin verrata Tulen ja Jään Laulua World of Warcraftiin, siinä missä Taru Sormusten Herrasta tai Maameren Tarinat on paremminkin Skyrim. Vertaus on toki liioiteltu ja karrikoitu, mutta luulen siinä olevan jotain totuuden hitusta. Nämä tarinat ja pelit toimivat eri tasoilla viihdyttäessään meitä. Toisella pitää kaiken aikaa "tapahtua" jotain, tai lukija/katsoja/pelaaja menettää nopeasti mielenkiintonsa. Toisella tasolla voi kyllä tapahtua paljonkin, mutta suuri osa sen viehätystä on myös siinä, ettei pitkiin aikoihin välttämättä "tapahdu" mitään - vaan voimme keskittyä nauttimaan vaikkapa kuvaillun maailman kauneudesta, pohtimaan kaikenlaista, tai tuntemaan elävämme vaihtoehtoisessa todellisuudessa. Todellisuushan ei ole (ainakaan aina ja kaikille) pelkkää juonittelua, väkivaltaa ja seksiä.

Jossain kulkee myös näkymätön raja sen suhteen, mikä toimii ja mikä ei. Kuka ihan oikeasti haluaisi esim. tietää yksityiskohdatkin Tolkienin haltiakuningatar Galadrielin petipuuhista? En minä! Tarina menettäisi siinä taikansa - ja mitä on fantasia ilman taikaa?! Suuri yleisö puolestaan voisi ehkä hyvinkin haluta nähdä Kate Blanchettin elokuvissa esittämän Galadrielin kiihkeissä sessioissa vaikkapa Aragornin kanssa. Sikäli en ihmettele Martinin tekemiä valintoja. Hän todennäköisesti tiesi, ettei koskaan tekisi uutta Tarua Sormusten Herrasta, kuten kukaan meistä tuskin tekee. Niinpä hän päätyi viihdyttämään fantasiasta kenties muuten piittaamatonta suurta yleisöä kauniilla naisilla, komeilla miehillä ja asioilla, joita nämä tekevät toisilleen perinteisessä fantasiaympäristössä. Käyhän se niinkin. Toimii.

Loppujen lopuksi, liian tiukkapipoinen suhtautuminen esim. tarinagenreihin ei liene kenenkään etu. Martinin viihdyttävä "aikuisfantasia" saa toivottavasti miljoonat ihmiset maailmalla kiinnostumaan myös muista, usein hyvinkin eri tavoilla kirjoitetuista saman lajityypin tarinoista. Tulen ja Jään Laulu ei myöskään ole "halpisviihdettä" millään mittarilla. Martin on käyttänyt siihen selvästi valtavasti aikaa ja vaivaa. Kirjojen kieli on rajattomasti keskivertofantasiaa rikkaampaa. Jos tietyt yksityiskohdat ja taustat tarinassa ehkä jäävätkin hämäriksi, tarjolla on sitten sitäkin enemmän yksityiskohtia esim. aterioiden ruokalajeista, henkilöhahmojen vaatetuksesta, keskiaikaisen sodankäynnin taktiikoista, ja paljosta muusta. Martin yksinkertaisesti on erilainen kirjoittaja kuin esim. Tolkien - ja selkeästi myös kiinnostunut erilaisista asioista. Niin on hyvä.

Ja siksi jatkan Tulen ja Jään Laulun lukemista, tietäen jo varsin hyvin, että jokainen tarinan käänne, on se sitten miten hieno tai odottamaton, johtaa mitä suurimmalla varmuudella juonitteluun, väkivaltaan ja... no, tiedätte jo homman juonen! Ehkä hiukan vähemmälläkin annoksella noita elementtejä tulisin hetkittäin toimeen, ja toivoisin samalla oppivani paljon lisää mm. tarinan maista ja kansoista. Mutta jos sellaista fantasiaa tahdon, luen vaikkapa Tolkienin "Silmarillionin". Jos taas etsin jotain rauhallista, tummasävyistä, aivan omanlaistaan, luen Ursula LeGuinin "Maameren Tarinat". Mielikuvitukselle kyytiä antaa sekä vakava, jännittävä, että hetkittäin todella hauskakin Weis-Hickmanin "Kuoleman Portti" -sarja. Jos haluan lukea tuhansia ja taas tuhansia sivuja kesken jäänyttä eeposta aivan huikeasta maailmasta sekä aivan rikollisen puuduttavista typerien sankarinuorten vieläkin typerämmistä parisuhdeongelmista, oikea osoite voi olla Robert Jordanin "Ajan Pyörä". Vaihtoehtoja riittää!

Ja jos jotain jää vieläkin uupumaan, aina voi alkaa kirjoittaa itse, sillä suuria, jopa valtavia tarinoita on tuolla jossain, vain odottamassa kertojiaan.

Se kertoja voit olla sinä. Oikeasti. ;)

Rauhallista ja tarinarikasta Joulun aikaa teille kaikille! :-)

Miten fiktiokirja oikein syntyy?

Tuota kysymystä olen miettinyt vuoden jos toisenkin, enkä tänä päivänä taitaisi osata antaa siihen tolkullista vastausta. Tai: ainakin vastauksia taitaa olla lukemattoman monia. Voin vain kertoa jotain siitä, miten omat tekeleeni syntyvät.

Voin uskoa, että on kirjailijoita, jotka tietävät täsmälleen mitä tekevät ensimmäisestä hetkestä alkaen. Uskon, että moni menestyskirjailija tietää jo hyvin varhain millainen hänen projektinsa tulee olemaan, mihin (ja jopa miten) tarina tulee päättymään, ja mitkä tarinan hahmoista esim. ovat keskeisiä, todennäköisesti lukijoihin vetoavia, ja siksi pakosta henkiin jätettäviä. Heitä on - ja jotkut heistä menestyvät erittäin hyvin.

Sitten on myös meikäläisiä, joilla ei ole kerta kaikkiaan aina hajuakaan siitä, mihin suuntaan tarina mahtaa omalla tahdollaan mennä, miten se päättyy, tai miten edes sen henkilöhahmoille käy... Ei kovin kaupallista, ei. Eikä, moni sanoisi, kovin järkevää. Mutta samaiset ihmiset tuskin koskaan itse kirjoittaisivatkaan tarinoita. Siinä touhussa kun on aivan omat, kummalliset luonnonlakinsa.

En sinänsä vastusta kaupallisuutta kirjallisuudessa periaatteesta, ainakaan jos tarina on hyvä. Kuten musiikissakin, hyvä ansaitsee mielestäni aina mahdollisuuden - ja jos tarpeeksi moni ihminen pitää lukemastaan tai kuulemastaan, ei ole väärin, jos tekijä saa siitä myös reilua arvostusta. Roskaviihde on sitten ihan oma lukunsa, enkä halua edes koskettaa sitä tässä. ;)

Mutta takaisin itse aiheeseen. Miten fiktiotarina siis oikein syntyy?

Omassa mielessäni on juuri tällä hetkellä kolme isoa tai isohkoa tarinaa. Kyllä: kolme tarinaa.

Kaksi näistä tarinoista kuuluvat jonnekin scifi-fantasia-seikkailun epämääräisille akseleille. Kolmas on sitten, sanotaanko, Monty Pythonia lainaten: "...and now for something completely different!" Jotain ihan muuta. Aivan helkkarin outo saippuaooppera kaukaisesta tulevaisuudesta todella absurdin mustalla huumorilla. Jos aivan välttämättä vertailukohtaa pitäisi hakea, niin Douglas Adams -vainaa saattaisi jopa näyttää peukkua - ennen kuin syöttäisi koko roskan lähimmälle Vogonille tai sontiaismolottajalle... Sellaista tämä on. Mutta itse pidän tuosta, ehkä noin 80..90% valmiista tarinasta jollain kieroutuneella tavalla. Sekään kun ei jätä minua rauhaan...

Kaikki nämä kolme tarinaa ovat lähteneet liikkeelle hetken mielikuvasta. Eräänlaisesta "visiosta", jossa on näkynyt jotain mielenkiintoista. Yhdessä tapauksessa se näkymä oli synkkä ja karmiva, havumetsän ympäröimä suo, jolla oli ränsistynyt pieni mökki. Mökissä huhuttiin asuvan jotain pelottavaa. Kirjoitin iltana eräänä vuosia sitten ihan piruuttani tuosta visiosta muutaman sivun mittaisen tarinanpätkän ystävälleni. Tämä totesi: "hiton pelottavaa kamaa," tai  jotain sen suuntaista. Ja olihan se sitä. Oli pakko tietää lisää - ja ainoa keino saada lisää selville oli tietenkin kirjoittaa lisää. Siitä kaikesta sitten syntyi tänä syksynä viimein julkaistu "Myrsky" -romaani. Ja kyllä; tuo vuosien takainen "suokohtaus" on yhä tarinassa mukana! Ei tosin ensimmäisessä osassa, mutta kuitenkin. Se, mistä jokin tarina saa alkunsa, ei välttämättä päädy valmiissa tarinassa lähellekään sen alkua - ja monesti se ei päädy mukaan lainkaan. Mutta kyllä: te, jotka "Myrskyä" luette: te tulette vielä kohtaamaan tuon suon, mökin - ja mitä ikinä sen sisältä löydättekään...

Projektinimi "Taivaan Lapset" oli sitten taas vastaava yhtäkkinen mielikuva taivaalla lentävästä kaupungista tuhoutuneen, saastuneen ja villiintyneen planeetan metsien ja autiomaiden yllä. Tuo visio herätti ymmärrettäviä kysymyksiä: miksi helkkarissa kaupunki lentäisi (!) metsien yllä, pysyvässä pako- ja sotatilassa vastaavien lentävien kaupunkien ja niiden muodostamien liittojen kanssa? Mistä visiossa kaupungin laidalla lähestyvää suurta ukkosmyrskyä katselevat kaksi nuorta sisarusta olivat tulleet? Miksi toinen heistä vaikutti olevan tekemisissä jonkinlaisten kapinallisten kanssa? Mikä kapina - ja miksi? Miksi he edustivat selvästi eri rotua kuin kaupungin muut asukit? Niinpä... Siinä sitä taas mentiin!

Projektinimi "Pilven Reunalla" (ei viittaa huumeisiin, jos joku kysyisi) on näistä tarinoistani vanhin. Se syntyi kauan sitten niinkin eriskummallisesta asiasta kuin muutaman sivun uskomattoman typerän lapsellisesta novellista Turun Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan lehteen, Kylisteeseen. Siinä nuori kaukaisen tulevaisuuden avopari oli kadulla taistelemassa näsäviisasta, patologisen mielenvikaisella tietokoneella varustettua eräänlaista pankkiautomaattia vastaan. Kosmoksen ja Huppelin (älkää edes kysykö) omissa aivoissa oli niissäkin jo teknologiamonopoli Macrotelin virtuaaliprosessorit, jotka sekoittivat heidän todellisuutensa viimeisetkin rippeet pahanpäiväisesti... Samoin omani, pelkään.

Tarinan tietty omituisuusaste oli niin vastustamaton, että olisi ollut rikos jättää kirjoittamatta sitä lisää, vuosi vuodelta, pätkittäin, aina kun inspiraatio kolautti lekalla päähän. Sitten saattoi seurata puolen vuoden tauko. Mukaan tulivat sitten matkan varrella (pyytämättä!) maailman kenties täydellisin mies Göran, kaikkien korporaatioiden äiti, Firma, historian legendaarisin moniongelmainen rokkipumppu Hermosaha, olemassaolo-ongelmainen keskiaikainen aave Sir Lawrence, henkiopasjättiläissammakko, filosofitalonmies Smörrebjörn, kaikki tunnetut ja tuntemattomat parisuhdekriisit, todellisuuspoliisi, kusipääterminaattori, Elvistä palvovat kääpiöt, ja... no, saitte kuvan. Tällaista voi sattua, eikä siitä tässä sen enempää.

Näistä esimerkeistä ilmenee se, miten ne lähtivät liikkeelle yhdestä häviävästä hetkestä - visiosta, joka oli aivan kuin joku olisi avannut hetken ajaksi ikkunan toiseen todellisuuteen ja esittänyt haasteen: "pystytkö kaivamaan esiin mitä muuta tuolla tapahtui?" Noinhan biisitkin muusikolla usein syntyvät. Musiikin tekeminen ja kirjoittaminen ovat monella tapaa hyvin samanlaisia haasteita. Samoin, kuvittelisin, kaikki ns. luovat taiteet maalauksesta runoihin ja... niin, mihin ihmismieli sitten ikinä päätyykään, kun sen päästää lentoon?

Kutsun itse tätä tajunnanvirtakirjoittamiseksi, koska en oikeampaakaan nimitystä tiedä, eivätkä sellaiset lokeroinnit minua suuremmin kiinnostakaan. Se menee siis pääpiirteittäin näin:

1. Saat jonkin hallusinaation sieltä "jostain" - eli idean. Saatat myös alkaa ihan huomaamattasikin piirtää karttoja, miettiä kaikenlaista taustatietoa maailmaan, johon sait juuri kosketuksen.

2. Jos idea ei jätä sinua rauhaan, huomaat alkavasi kirjoittaa siitä hyvin ylimalkaista, luonnosmaista tarinaa. Tätä vaihetta voisi kutsua tarinan luurangoksi. Se kertoo suurin piirtein mitä tapahtuu ja missä, keille - mutta se on samalla vielä hyvin epätarkka, usvan läpi kiireellä kerrottu, virheitä vilisevä "demo". Ei lukukelpoinen!

3. Toinen kirjoituskierros lisää tarinaan sitten huomattavasti lisää yksityiskohtia, korjaa ilmeisimpiä virheitä juonenkulussa, muodostaa henkilöhahmoihin jo jonkinlaista ymmärrystä ja syvyyttäkin, ja tekee edellisestä "demosta" jo jossain määrin luettavaa tekstiä, jota voi hätätilassa tai aseella uhattuna näyttää muillekin.

4. Tauko! Jos, kuten esim. "Myrskyn" tapauksessa, tarina on todella pitkä, ja jo sen ensimmäinen osa pitkä, sille tulee sokeaksi - en usko, että sitä voi välttää. Ja kyllä, siihen voi vähän kyllästyäkin. Aikalisä!

5. Kolmas luku- ja korjauskierros paljastaa yleensä paljon ikäviä yllätyksiä, mutta myös aivan uusia oivalluksia. Tässä vaiheessa tekstiä ei vain lisätä esim. tarinan maailman tarkentamiseen ja syventämiseen, vaan myös poistetaan - tarvittaessa rankallakin kädellä. Kiitos erään ystävällisen turkulaisen pienkustantajan loistavien neuvojen, opin aivan kriittisen asian: kysyä jokaisen sanan, jokaisen lauseen kohdalla itseltään se peruskysymys: "viekö tämä tarinaa eteenpäin?" Jos vastaus on kieltävä, tekstissä on todennäköisesti "läskiä", tai se ei muutoin vain vielä toimi. Paljon voi lähteä pois tai selkeytyä, mutta koska tähän mennessä esim. henkilöhahmot ja näiden ajattelumaailma alkaa olla jo paljon tutumpi, tarina voi saada aivan uusia, loistaviakin käänteitä! Tämän vaiheen jälkeen kirjan pitäisi olla jo aika lukukelpoinen, jos siinä alkujaankaan oli ideaa!

6. Toinen tauko! Tässä vaiheessa tekstin voi antaa jo kaikkein luotetuimmille testilukijoilleen, jos kantti kestää - ja sen on syytä kestää. Paskaa tulee yhä aivan varmasti niskaan, koska kirjoittajana sitä on todellakin tietyllä tapaa sokea omalle tekstilleen. Mutta jos on aihetta, tulee myös kannustusta. Ja joka tapauksessa: on parempi, että tarinan mahdolliset heikkoudet ja virheet havaitaan tässä vaiheessa, kuin vasta kun lähestyt kustantajia!

7. Neljäs luku- ja korjauskierros. Olet kuullut ja lukenut luotettujen testilukijoidesi palautteen, miettinyt sitä, tehnyt nöyrällä mielellä (joskus toki naama punaisena häpeästä) ilmeiset ja välttämättömät muutokset, toiminut muissa esiin tulleissa asioissa parhaan harkintasi mukaan, ja vielä kerran lukenut kaiken kriittisellä silmällä, yrittäen poistaa kaiken turhan ja/tai itseään toistavan, typerän, yms. Tässäkin vaiheessa tarinaan voi tulla odottamattomia, hyvinkin tärkeitä elementtejä. Mitä paremmin ymmärrät maailman, josta kirjoitat, sitä paremmin voit siitä kertoa. Oma nyrkkisääntöni on se, että minun tulee pystyä vastaamaan uskottavalla tavalla lähes kaikkeen mitä esim. testilukijani saattavat minä hetkenä hyvänsä tarinan maailmasta kysyä. Jos siihen pystyt, silloin kertomasi tarina on... tietyssä mielessä... tosi. Tämän vaiheen jälkeen käsissäsi on jotain mitä voinee kutsua vaikka "julkaisukandidaatti ykköseksi". Joksikin millä voi kiusata vaikkapa kustantajia.

Tuo äskeinen oli vain karkea esimerkki siitä, miten itse nykyään pyrin kirjoittamaan. Todellisuudessa asiat voivat mennä hyvinkin eri tavalla, eikä mihinkään mekaaniseen prosessiin kannata itsetarkoituksena edes pyrkiä. Jotkut mainitsemani kohdat ovat kuitenkin, uskon, useimmille kirjoittajille hyödyllisiä. Esim. tauot ja kriittinen "tarvitaanko tätä lausetta?", "tapahtuiko siellä ihan oikeasti näin?!" -tarkastelu voivat kyllä oman kokemukseni mukaan olla se ratkaiseva ero "lupaavan" ja "hyvän" kirjan välillä.

Hyvä kustannustoimittaja tietenkin pitää huolen monista tuollaisista asioista, lyhentäen prosessia kenties ratkaisevastikin. Jos, kuten omassa "Myrskyn" tapauksessani, kustantajaa ja kustannustoimittajaa ei yhtälössä ole, silloin on vielä paljon kriittisempää huolehtia siitä, ettet anna itsesi sokaistua, laiskistua, ja ylipäätään kirjoittaa tarpeettoman kehnoa tekstiä! Tällöin on aivan välttämätöntä, että rehellisiä, terveen kriittisiä ihmisiä on lukemassa tekstiäsi viimeistään vaiheessa 6! Heitä voi löytyä ystävistäsi tai jopa perheesi sisältä, mutta siinäkin asiassa on ansansa. Ystävä ei välttämättä katso tarinaa neutraalisti, vaan antaa kenties huomaamattaan anteeksi asioita, joita ei pitäisi jättää huomiotta. Hän saattaa myös tuntea sinut liian hyvin voidakseen suhtautua tarinaan keskivertolukijan tavoin. Stephen King esim. on todennut, että hänen vaimonsa on hänen paras testilukijansa - mutta vasta myöhäisessä vaiheessa, jossa tarina on jo melkoisen valmis!

Kirjoitan lisää tästä aiheesta tuonnempana, sillä kirjan syntyminen sisältää kaikenlaista mielenkiintoista, mutta haastavaakin lisäpuuhaa. Juridiset prosessit, kansikuvat, oikeudet sinne ja tänne, yms... Asioita riittää!

Tämän, ehkä puuduttavankin pitkän kirjoituksen lopuksi haluaisin lisätä tosielämän esimerkin siitä, miten tarina muuttuu ja muotoutuu. Mainitsin edellisessä blogikirjoituksessani juuri sillä hetkellä vallineen ongelmani "Myrsky" -kirjani jatko-osasta. Siinä tietty porukka oli niinsanotusti "liemessä" palavan kerrostalon ulkoseinustalla. Tilanne olisi voinut johtaa helpostikin kolmen tarinalle aika keskeisen henkilön kuolemaan, ellen olisi noin tuntia (!) blogikirjoitustani myöhemmin äkkiä jälleen nähnyt mielessäni kuvan siitä, mikä sitten ratkaisi tilanteen. Ja, kuten niin usein, vei pitkää tarinaa jälleen hiukan uuteen suuntaan...

Mutta tällaista tämä on! Lukuelämyksiä ja iloista joulun odotusta teille kaikille!! :)