Miksi kirjoittaa? Mihin kaadumme - ja miksi kannattaa jatkaa?

Kiinalainen, sikäläiseen tapaan suorapuheinen tuttuni kuuli taannoin siitä, että kirjoitan työn ohessa romaanisarjaa. Hän piti sanojani ensin vitsinä, ja nauroi niille makeasti. Sitten hän kai ilmeestäni huomasi, että olinkin tosissani. Aidoin kummastus kasvoillaan hän kysyi minulta: "Mutta miksi? Voisit käyttää kaiken sen ajan hyödyllisestikin ja tehdä rahaa!"

Niinpä. Siinä olimme hetken aikaa sanattomia molemmat; kaksi täysin vierasta ajatusmaailmaa olivat kohdanneet kuin materia ja antimateria. Tämän nimenomaisen älykkään ja menestyneen ihmisen asenteeseen saattoi vaikuttaa se, että taannoisen gallupin mukaan Shanghain kaikista ammattikunnista vähiten arvostettu oli - arvaatte jo: taiteilija. Kansa äänesti rikollisetkin kirjailijan yläpuolelle! Repikää siitä.

Ei tuollainen asenne ole silti harvinainen täällä Suomessakaan. Jos alat kirjoittaa vakavissasi fiktioromaaneja, voit varautua suoraan siihen, että olet yllättävän monen silmissä tietynlainen vitsi, hiukan pimahtaneena pidetty, luuseri, viherhippikommari, mitä hyvänsä, siihen asti kunnes menestyt. Sillä menestynyt kirjailija tai muusikko muuttuukin sitten taikaiskusta jälleen arvostetuksi tutuksi, jonka seurassa kehtaa, tai jopa pitää näyttäytyä! ;)


Muuan entinen kollegani totesikin vuosia sitten, että taiteen arvo syntyy puhtaasti sen myyntiluvuista. Useat muut kollegani olivat samaa mieltä, ja halusivat esim. tuet taiteilijoilta pois. Eräs tuttuni puolestaan pitää taiteilijoita alhaisista alhaisimpina; pummeina, renttuina ja moraaliltaan täysin ei-hyväksyttävänä roskana.

Karu fakta vain on se, että aivan aniharva kirjoittaja, muusikko, kuvataiteilija tai muu luovan taiteen tekijä "menestyy" arkisen maailman pääkriteereillä, eli rahalla ja maineella.

Tuumitaanpa tätä hetki.

Siitä olen täysin samaa mieltä, että lähes jokainen fiktiokirjailija tai tietyn sortin muusikko on enemmänkin kuin vain vähän päästään vialla! Mistä niitä tarinoita tai John Lennonin biisejä muuten tulisi? Positiivinen hulluus on tietyn itsetuhoisen jääräpäisyyden ja rajattoman kärsivällisyyden ohella ammatin edellytys.

Niin, ammatin..?

Eräs tuttuni totesi kerran (aivan vakavissaan) minulle, ettei kirjailija ole hänen mielestään ammatti, eikä siitä siksi pidä maksaakaan kirjoittajille normaaleihin palkkoihin verrattavia summia! Arvaatteko mitä ao. tuttuni tuolloin teki? Hän oli kehittämässä uusia kirjapalveluita! Ironista? Muttei uutta. Jokainen tämän lukeva musiikintekijä tai musiikkiteollisuudessa työskennellyt tietää esimerkkejä musiikkipomoista ja kyseisen bisneksen muista johtajista, jotka vähät välittävät sen paremmin musiikista kuin muusikoista  - ainoastaan siitä, miten paljon rahaa näistä saadaan minimaalisin kustannuksin puristetuksi ulos. Tätä taustaa vasten ei ole kovin ihmeellistä, että molemmilla aloilla on mennyt jo pitkään aivan päin prinkkalaa!

Valitettavasti tuo alan yleinen pahoinvointi heijastuu myös kirjoittajiin. Yhteistä musiikkialan kanssa on se, että vain aivan aniharvoihin, "varmoiksi" katsottuihin tekijöihin panostetaan. Muut eivät saa edes mahdollisuutta.

Nyt joku saattaisi huutaa varjoista: "Mutta sosiaalinen media muuttaa kaiken, ja tasa-arvoistaa niin kirja- kuin musiikkibisneksenkin! Jokainen voi olla oma kustantajansa! Yhteisö tekee ilmaiseksi vaikka mitä! Jokainen voi kaveripiirinsä kautta tavoittaa koko maailman, ja tulla ilmiöksi!"

Heh, kaunis unelma! :) Se ei vain, ikävä kyllä, mene noin. Ei ainakaan ihan vielä - eikä koskaan aivan noin.

Mietitäänpä hetki miksei. Koko teeman käsittely vaatisi kirjan verran, ellei useitakin, joten keskitytään tässä nyt aivan konkreettiseen kysymykseen: miksi juuri sinun oikeasti hieno tarinasi takoo kenties päätään kuuluisaan Karjalan mäntyyn.

Syitä on monia, ja voisimme ehkä nimittää niitä menestystä vartioivaksi kolmipäiseksi lohikäärmeeksi. Ensimmäinen pää kulkee nimellä "Tarinasi tulee olle riittävän hyvä tarkoitukseensa sekä sisällöllisesti, että teknisesti." Toinen on: "Tarinasi tulee osua oikealla hetkellä oikeaan tarpeeseen." Kolmatta voisi ehkä kuvailla: "Sinun on saatava tarinasi tuona hetkenä oikeiden ihmisten tietoisuuteen."

Voit taistella kolmipäistä lohikäärmettä vastaan osittain omin avuin, taitosi, sinnikkyytesi, suhteidesi ja muun voimin. Mutta kaikkia noista päistä et saa (tällä hetkellä) iskettyä poikki ilman aivan puhdasta onnea.

Tarinan "hyvyyteen" voit itse vaikuttaa paljonkin, etenkin jos ympärilläsi on fiksuja ystäviä ja mielellään myös kohtuullisen paljon ylimääräistä rahaa. Ei nimittäin ole sattumaa, että omakustannekirjoittamista sanotaan "kalliiksi harrastukseksi". Köyhälle jo pienenkin kirjaerän teetättäminen, käännättämisestä puhumattakaan, on iso kustannuserä ilman mitään takeita siitä, että saat rahojasi koskaan takaisin. Mutta tuo on vielä katkaistavissa oleva lohikäärmeen pää. Siitä osoituksena vaikka "Fifty Shades of Grey"; umpisurkeaksi kriitikoiden haukkuma sadomasopornoromaani, joka myy kotiäideille maailmalla tällä hetkelläkin sairaita lukuja. Niin: tarinasi tulee olle riittävän hyvä tarkoitukseensa. Se ei tarkoita aina sitä, että sen tarvitsisi olla Tolstoin tasoa. Lainatakseni entistä kollegaani toisesta elämästäni: "You don't have to be good to be the best." Tärkeää on vain se, että lukija pitää lukemastaan, ja mieluiten rakastaa sitä!

Toinen kohta, eli muuttuvien trendien haistaminen ja juuri "oikeanlaisen" kirjan laittaminen markkinoille "oikealla hetkellä" onkin sitten jo lähinnä mustaa magiaa. Tuota noituutta kustantamot, kuten levy-yhtiötkin kuitenkin seuraavat hyvin vakavina. Trendejä. Jos tarinasi ei "tunnu oikealta" sen hetken näkymättömään trendi- ja markkinaimuun, eikä siten sovi tarkkaan määriteltyihin lokeroihin, se mitä varmimmin heitetään heti kättelyssä pellolle. Esimerkki: punkrockin valtavuosina oli täysin turhaa yrittää tarjota useimmille levy-yhtiöille The Eaglesin kaltaista melodista stadionrokkia tai vaikkapa progea. Sillä ei ollut merkitystä, että miljoonat musiikin ystävät yhä janosivat myös "muodista (väliaikaisesti) poistunutta" musiikkia. Heistä ei vain välitetty, vaan kaikki resurssit siirrettiin trendikkäisiin bändeihin - ja musiikinkuluttajiin. Niin kone toimii.

Kirjasi saattaa olla erittäinkin hyvä. Mutta jos ajankohta, markkina-alue, kohdeyleisö tai jokin vastaava asia on sille kustantajien, median, yms. silmissä väärä tai epäselvä, sitä ei luultavasti kustanneta - eikä se saa mitään näkyvyyttä. Game over. Tuota lohikäärmeen kaulaa ei voi katkaista ryhtymättä hyvin, hyvin laskelmoivaksi kirjoittajaksi. Game of Thrones on ehkä täydellinen esimerkki onnistuneesta trendillä laskelmoinnista. Se ei voinut epäonnistua. Pulmaksi nousee vain se, että harva kirjoittaja on samalla myös laskelmoiva bisnesihminen. Noiden asioiden pelkkä miettiminenkin vie monelta kirjoittajalta innon ja fokuksen itse tarinaan. Tämäkin on musiikkimaailmasta tuttua.

Onneksi poikkeuksiakin säännöstä on. Periaatteessa nykypäivänä on ongelma tehdä mitään mitä ei voida sijoittaa tiettyyn tarkkaan "lokeroon" - tai kirjakaupan tarkalleen tiettyyn hyllyyn. Rajoja rikkovat kirjat tai musiikkialbumit joko floppaavat täysin, vailla mahdollisuuksia - tai sitten, harvoin, juuri samoista syistä muodostuvatkin suurmenestyksiksi. Paras (tietämäni) esimerkki lienee Neil Gaimanin "American Gods" -romaani. Tuo outo, kiehtova mestariteos rikkoo kaikki rajat ja normit - ja sai, vastoin monen odotuksia myös kaikki palkinnot sekä mahtavan myynnin. Se muodosti tietyllä tapaa oman genrensä. Erilaisuus on riski, mutta tavanomaisuuden markkinoilla se voi olla myös juuri se keinosi erottua massasta!

Edellinen lohikäärmeen pää liittyy kolmanteen päähän, eli siihen, miten tavoitat oikeat ihmiset. Näitä on useita lajeja, ja ne kaikki sinun on tavoitettava ja vakuutettava menestyäksesi. Lukija on loppukädessä ainoa todella tärkeä ihminen tavoitettavaksi ja vakuutettavaksi. Lukijan tavoittaminen vain käytännössä vaatii (jälleen yhteys musiikkibisnekseen) tiettyjen välikäsien, portinvartijoiden ja mielipidevaikuttajien tavoittamisen ja saamisen ensin puolellesi!

Kuten aiemmin totesin, pelkkä sosiaalinen media ei tee kirjastasi hittiä, ellet satu osumaan aivan täydelliseen hetkeen ja trendiin (eli lohikäärmeen päähän #2). Sekään ei välttämättä riittäisi. Sillä hyvin monet meistä ostavat kirjoja arvosteluiden kautta. Nyt tullaankin Suomessa vielä vallitsevaan, erittäin vakavaan miinaan: sen paremmin omakustannekirjoja kuin sähköisiä kirjojakaan ei maassamme käytännössä arvostella. Pelkällä e-kirjalla et pääse lehtiarvosteluihin, nettiin, et kerta kaikkiaan minnekään, ellet ole todella onnekas tai keksi jotain aivan uutta... Tässä kohdin pelialusta ei siis enää ole tasainen. Jos kirjasi on pelkkä e-kirja, ja pahimmillaan vielä "epäilyttävä omakustanne" sitä ei arvostella, eikä sitä luetella kirjallisuusluetteloissa, tai missään. Sitä ei, toisin sanoen, "ole olemassa"! Näin siis Suomessa vuonna 2013. Tulevaisuudessa asia toivottavasti on toisin.

Menestyäksesi tarvitset näinä aikoina Suomessa myös täysin välttämättä paperiversion tarinastasi. E-kirjat eivät myy täällä juuri kourallista enempää (vertailun vuoksi: USA:ssa niiden osuus on jo yli 50% kaikista kirjoista), ja nekin, joiden sanotaan myyvän, kulkevat pääosin kampanjoissa eräänlaisina kylkiäisinä. Tarvitset siis kustantajan! Mutta kustantajapa ei koe tarvitsevansa sinua, ellet jälleen kerran ole todella onnekas, omaa suhteita, tai yksinkertaisesti kirjoita kiistatonta hittiä tai mestariteosta. Tilanne on täysin sama kuin levy-yhtiöissä. Vain muutamat työt julkaistaan, ja niiden on oltava "varman päälle" rahaa tekeviä. Riskejä ei juuri oteta. Yksi ainoa ihminen lukaisee, todennäköisesti hyvin nopeasti ja vain lyhyen matkaa, sydänveresi tuotetta. Jos hän ei satu pitämään siitä, vaikka kollegansa kenties pitäisi, niin... Tough luck! Game over. Ei selityksiä. Ei valitusoikeutta. Takaisin margariinitehtaan linjalle Aku Ankan tapaan.

Jos sinulla on rahaa, voit toki painattaa arvostelu- ym. kappaleita. Nekään eivät silti kiinnosta esim. arvostelijoita, ellei niissä ole kustantajan "hyväksytty" -leimaa. Ei kustantajaa -> peli hävitty. Ja koska kustantaja ei 99% varmuudella tarinastasi vakuutu, kriittinen lohikäärmeen kaula jää katkaisematta, ja kirjasi vain pienen piirin tietoisuuteen, kalliin harrastuksen saavutukseksi, josta voit lähinnä itsellesi ja parille tutulle todeta: "No, tulipa tehtyä ja yritettyä." nostaessanne maljaa unohdetulle mestariteoksellesi lähiökapakassa.

Umpikuja?

Tavallaan kyllä. Ja tavallaan ei. Sillä asiat ovat tätä kirjoittaessani suuressa käymistilassa. Kuten hyvän ystäväni, musiikkialan todellisen edelläkävijän, gurun ja ammattimiehen, Timo Poijärven kanssa juuri tuumin, kirja-alalla tapahtuu nyt täsmälleen samat asiat kuin musiikkialalla noin ehkä 6..8 vuotta sitten. Aivan samat sotkut kopiosuojausten, hinnoittelun, laitteiden, tulomallien, tekijänoikeuksien, kaiken kohdalla. Mikä sai levy-yhtiöt 2000-luvun jälkipuoliskolla polvilleen saa nyt kustantamot polvilleen. Viisas voisi ehkä oppia tästä jotain?

Mutta "viisaus ei asu meissä", kuten Apulanta muinoin lauloi. Julkaisuala yrittää toimia yhä menneen maailman metodein. Kuten musiikkiyhtiöt huomasivat olevansa kykenemättömiä siirtymään fyysisten muovikiekkojen teettämisestä ja jakelemisesta virtuaaliseen, sähköiseen, vaikeasti kontrolloitavaan, rajoja tuntemattomaan nettimaailmaan, kustantamot ja alan muu infrastruktuuri (kauppoja myöten) on ankkuroitu niin syvälle vuosikymmenten saatossa luotuihin suhteisiin ja toimintatapoihin, etteivät ne yksinkertaisesti kykene muuttumaan.

Ne eivät voi muuttua, ainakaan nopeasti. Se lähtee jo yksittäisistä työntekijöistä, joille on maksettu kenties vuosikymmenten ajan tiettyjen asioiden tekemisestä tietyllä tavalla. Nämä ihmiset tuntevat toisensa, ja jatkavat aivan varmasti vanhaan malliin toimeentulonsa turvaamiseksi, vaikka firman johto miten karjuisi: "Perkele, me emme ole enää tiiliskivien julkaisija, vaan sosiaaliseen mediaan ulottuva moderni ja innovatiivinen sähköisten tarinakokonaisuuksien kansainvälinen mahdollistaja!"  

Mitä herra/rouva Virtanen tekee tuollaisen viestin jälkeen? Hän hymähtää, hakee kupin kehnoa kahvia, raapii takamustaan, pelaa ehkä pasianssin vanhalla tietokoneellaan, ja jatkaa sen jälkeen *täysin* samoja rutiineja kuin aina ennenkin. Niitä, joilla häntä on mitattu - ja millä häntä mitä luultavimmin yhä mitataan. Organisaatio ei muutu, jos sen työntekijöillä ei ole motivaatiota (ja osaamista) muutokseen. Se koettiin musiikkialalla, ja nyt se koetaan julkaisualalla.

En usko sen paremmin levy-yhtiöiden kuin kustantamoidenkaan muuttumiseen joksikin aivan muuksi yhden yön aikana, tai ehkä koskaan. Kissasta ei tule koiraa, vaikka sen yrittäisi opettaa haukkumaan. Siinä vain menee niin kasvattajan kuin kissankin hermot. Nämä jutut ratkeavat vain uudenlaisten toimijoiden avulla. Sellaisten, joilla on suhteet kaikkiin tarvittaviin tahoihin kirjailijoista lukijoihin, kääntäjistä kustannustoimittajiin, kustantamoista nettioperaattoreihin, sosiaaliseen mediaan, maailmaan. Kutsutaan näitä vaikka tarinaoperaattoreiksi.

Tulevaisuudessa sinä kirjoittajana saatat olla tarinaoperaattorin asiakas, et perinteisen kustantamon. Se tekee sinulle mahdolliseksi keskittyä siihen minkä parhaiten osaat: kirjoittamiseen. Se mahdollistaa laadunvalvonnan uudenlaisilla kuvioilla, käännökset ulkomaan markkinoille, jakelun yhteistyökumppanien kautta minne tahansa, ja kyllä... Myös perinteisten kirjojen painattamisen, kun siihen on tarvetta.

Pelkkää visiota? Ei.

Sillä olen toisessa elämässäni nähnyt jotkin hyvin suuret muutokset varsin läheltä. Tämä muutos voi alkaa jopa Suomesta, niin takapajula kuin olemmekin joissakin asioissa. Ja sen vaikutukset saattavat kantaa odottamattoman kauas.

Silloin tilanne tämän kirjoituksen alkuperäisen kysymyksen suhteen onkin äkkiä täysin toinen. Silloin kolmipäistä lohikäärmettä ei enää ole. Silloinkaan ei ole millään lailla luultavaa, saati varmaa, että tarinamme muuttuisivat hiteiksi ja valloittaisivat maailman. Mutta silloin - ja minulla on syyni uskoa, että puhumme tässä melko läheisestä tulevaisuudesta - paljon nykyistä useammat hyvät tarinat saavat ainakin mahdollisuuden löytää lukijansa niin lähellä kuin kaukanakin.

Mitä tuumaatte? :)

Lukemisen ja musiikin iloa itse kullekin kesää odotellessa!!

Kustantajat, omakustanteet ja sosiaalinen media...

Netti on täynnä ilmiöitä, ja siten loppumaton aarreaitta ihmisen käyttäytymiseen keskittyville tutkijoille. Jotkut näistä ilmiöistä tekevät toisista - joskin äärettömän harvoista - rikkaita ja kuuluisia. Kuka ei ole kuullut esim. eteläkorealaisen PSYn "Gangnam Style" -biisiä videoineen? Tarinapuolella viimeisin esimerkki odottamattomasta jättimenestyksestä lienee "Fifty Shades of Gray" - brittiläisen kotirouvan kirjoittama vähintäänkin pehmopornoa edustava sosiaalisen median välityksellä räjähdysmäisesti levinnyt omakustannekirja, joka on tätä kirjoitettaessa myynyt jo yli 70 miljoonaa kappaletta. Elokuvat yms. ovat suunnitteilla... Viihdemylly toimii ja tekee rutosti rahaa.

Mikä tällaisten ilmiöiden viesti on meille muille kirjoittajille? "Fifty Shades..." ei ole saanut mainetta minään kirjallisena mestariteoksena - paremminkin päinvastoin. Se ei ole mikään viesti siitä, että kun kirjoitat jotain riittävän (!) tasokasta oikealle kohderyhmälle, ja laitat sen Facebookin ja muiden modernien välineiden kautta leviämään nettiin, olet hetken päästä uusi miljonääri. Juttu ei vain toimi niin, ikävä kyllä... ;)

Omakustanteet ovat kyllä nouseva trendi, ja niiden kohdalla sosiaalinen media, eli käytännössä Internet, on yksi julkisuudessa tärkeänä pidetty menestyksen edellytys. Ellet satu itse olemaan varakas ihminen, jonkun kun on aina hoidettava tietyt asiat kirjoittamisessa ja sen "tuotteistamisessa". Yksi asia on laadunvalvonta. Omakustanteilla on melko huono maine eräänlaisena "kaatopaikkana" tarinoille, jotka eivät ole kelvanneet kustantajille. Tuo mielikuva on sinänsä täysin ymmärrettävä.

Se ei vain vastaa kovin hyvin todellisuutta. Musiikkimaailma on kokenut tietyt verkottuneen, digitaalisen maailman ilmiöt jo vuosia ennen kirjamaailmaa, eikä sillä puolella enää ihmetellä lainkaan artisteja (usein hyvinkin nimekkäitä), jotka ovat huomanneet pärjäävänsä itse asiassa paremmin ilman välikätenä toimivaa levy-yhtiötä (vastaa kirjapuolella pitkälti kustannusyhtiötä). Kirja-ala on kuitenkin ehkä jopa kymmenisen vuotta jäljessä siitä, minkä musiikkiala lähinnä kantapään kautta oppi. Eikä ole vieläkään täysin sisäistänyt oppimaansa.

Se, onko kirja omakustanne vai "kustannettu", on täysin yhdentekevää itse kirjan laadun ja lukijakokemuksen suhteen. Kustantaja on vain välikäsi, jonka tietyllä tapaa koetaan "takaavan" kirjan laadun kuluttajalle. Siitäkin huolimatta, että kustannettuihin teoksiin mahtuu täyttä roskaa - ja omakustanteisiin oikeita timantteja. Kysymys on siis mielikuvista (joilla on tunnetusti suuri voima). Samoin siitä, etteivät kustantajat (kuten levy-yhtiötkään) välttämättä rakasta kilpailijoita, jotka käyvät suoraan heidän tuloapajilleen.

Jos omakustanne on hyvin ja kriittisesti viimeistelty, ei ole mitään syytä pitää sitä pienimmässäkään määrin "vähäisempänä" kirjana kuin sellaista, minkä päällä lukee kustantajan nimi. Huokeampi se usein on, koska välikäden puuttuessa, kuluttajahintakin voidaan asettaa inhimillisemmäksi. Tämäkin on tosin kaksiteräinen miekka, sillä jotkut lukijat arvelevat ainakin alitajuntaisesti kirjan hinnan korreloivan suoraan sen laatuun. "Liian halpa" kirja, etenkin e-kirja, on monelle epäilyttävä. Jälleen: aiheetta, mutta... Niin vain on.

Se tietynlainen imago- ja bisnessota, minkä musiikkiteollisuus kävi 2000-luvun puolivälin paikkeilla todella verisenä ja kuluttajiakin vahingoittavana, saattaa olla kirjabisneksessä vasta nyt syntymässä. Idioottimaiset ja lähinnä lainkuuliaisia ihmisiä rankaisevat kopiosuojaukset, monien kustantamoiden halu yrittää pitää hinnalla millä hyvänsä kiinni vanhoista malleistaan (ja esim, omakustanteet siten pois markkinoilta), ja kaikenlainen muu epäterve sonta on ehkä nyt nostamassa päätään. Meitä lukijoita aivopestään, kuten meitä aivopestiin myös musiikkiasioissa, uskomaan että asiat, jotka vahingoittavat meitä, ovatkin etumme. Siihen ansaan ei pidä enää langeta! Paska kun on paskaa, vaikka miljardi kärpästä siitä pitäisi. Sinä ja minä emme hyödy pätkän vertaa siitä, jos joudumme ostamaan biisin - tai kirjan - aina uudelleen esim. vaihtaessamme puhelintamme tai tablettiamme. Siitä hyötyy vain välikäsi, jota ei kannata ruokkia.

Mistä päästäänkin epäloogisella aasinsillalla "pitämiseen", eli "tykkäämiseen", eli vaikkapa Facebook -suosioon... Siihen, miten vaikka juuri Facebook tekee sinusta menestyskirjailijan, julkkiksen, kauniin, rohkean ja sikarikkaan. Eli siihen, miten se ei sitä todennäköisesti tee!

"Fifty Shades..." ei tehnyt kotirouvasta miljonääriä hetkessä siksi, että se olisi ns. hyvä kirja. Viihteessä on omat kummat lakinsa. Eipä Britney Spearskaan ole John Lennon, mutta hyvin on hänkin myynyt. Kaikessa "taiteessa" on tärkeää pitää mielessä jako sen välillä, mikä on taidetta, mikä hyödyllistä - ja mikä ihan rehellisen puhtaasti viihdettä. Tuo "pornokirja" osui vahingossa maailmanlaajuiseen ilmiöön, jota voisi kenties kuvata sanoin: "avioituneet, keski-ikäiset, sukupuolielämäänsä turhautuneet ja kyllästyneet naiset". Heille tuo kirja jatko-osineen avasi mielikuvituksen ovet johonkin mitä he todella kuumeisesti kaipasivat omaan elämäänsä. Vastaavaa tuskin tapahtuu ihan heti. Sille kirjalle oli yksinkertaisesti odottamaton, mutta suunnaton inhimillinen tarve...

Harvalle kirjalle on vastaavaa tarvetta. Fiktiossa pelataan yleensä aivan eri pelikentällä.

Tavallisempia tarinoita ja kirjoja on maailmalla miljoonittain. Hyviäkin sellaisia. Todennäköisyys siihen, että juuri sinun tarinasi saisi ihmiset huutamaan "Wau!!!" mäkkärin telkkarimainoksen tapaan, ja käynnistämään aivan mielettömän menestystarinan, on vähäinen. Facebook-yhteisö esimerkiksi kyllä pystyy auttamaan asioiden leviämistä, mutta vain, jos olet jo varsin "tunnettu", uskottava ja erittäin hyvin verkottunut. Eikä haaste lopu siihen. Juuri Facebook on hiljattain pörssiin mentyään löytänyt itsensä tilanteesta, jossa sen on tehtävä rahaa, eikä vain haalittava lisää jäseniä! Se on jo ylivoimainen markkinajohtaja ilman uskottavia kilpailijoita. Nyt se alkaa rahastaa meitä.

Jotkut ovat jo tietoisia siitä, etteivät läheskään kaikki lähettämämme viestit Facebookissa päädy kuin murto-osalle "frendejämme" siellä. Uusi kirjailija saattaisi ajatella käyttävänsä tuota kaveriverkostoaan huikean eepoksensa markkinointiin, etenkin, jos liikaa ylimääräistä rahaa ei ole. Tuo onnistui vielä jokin aika sitten, mutta ei onnistu enää. Facebook ei enää tarjoa ilmaisia lounaita! Vaikka kirjoittaisit uuden Tarun Sormusten Herrasta, vain hyvin pieni joukko ihmisiä löytää sen Facebookin kautta - ellet ala maksaa Facebookille!

Ja siinäpä sitten vasta lysti alkaakin. Jos, nimittäin, maksat heille kerrankin siitä, että edes kaikki oman tuttavapiirisi ihmiset saisivat vaikkapa tiedon uudesta julkaisemastasi kirjasta, olet koukussa. Silloin viestejäsi levitetään kyllä laajemmalle yleisölle, mutta ainoastaan niin kauan kuin maksat siitä, kaiken aikaa! Jutun häijy puoli on siinä, että jos - syystä tai toisesta - lakkaat maksamasta, huomaat kohta, ettei Facebook lähetä tiettyjä viestejäsi enää juuri kenellekään! Eli tilanne on huonompi kuin ennen "suojelurahan maksamista"!

Tässä kaikessa ei pitäisi olla mitään yllättävää ja ihmeellistä. Se on tylyä markkinataloutta. Facebook pyrkii tuottamaan voittoa, ei hyväntekeväisyyttä. Jos kirjoittajalla ei ole rahaa muihin perinteisiin markkinointi- ym. toimenpiteisiin, hänellä ei ole jatkossa rahaa myöskään käyttää sosiaalisen median tärkeimpiin välineisiin. Hän on silloin Facebookille hyödytön pummi. Siinä mielessä mikään ei muutu, ikävä kyllä. Olisi mukavaa ajatella nettiä sosiaalisine medioineen myös tietynlaisena tasa-arvoisuuden edistäjänä ja mahdollisuuksien luojana. Ja onhan se sitäkin. Facebook ei vain ole enää osa sellaista Internetiä. Juuri mikään pörssiyhtiö ei ole, vaikka jotkin niistä toimivat kyllä yllättävänkin fiksusti. Vain sellaisten kanssa kannattaa tehdä sopimuksia.

Tulemme silti näkemään uskomattomia ja odottamattomia menestystarinoita, joista monet leviävät juuri vaikkapa Facebookin tai Youtuben kautta ympäri maailman. Sitä emme välttämättä saa tietää, millaiset sattumat (yleensä malliin: joku tuntee juuri oikean henkilön juuri oikeaan aikaan) tai rahoitukset vaikuttavat niihin. Ainoa täysin varma asia on se, että vaikkei esimerkiksi sosiaalinen media pysty yksinään luomaan kirjoille menestystä (paitsi aniharvoissa lottovoitto-tapauksissa), monikaan kirjoittaja ei sitä pääse tulevaisuudessa pakoon. Eikä sitä kannatakaan pakoilla! Nykypäivän netti ja sosiaalinen media ovat kirjoittajalle aivan fantastinen mahdollisuus - eivät uhka! Yhä useammat ihmiset haluavat mm. seurata suosikkiartistiensa ja -kirjailijoidensa ajatuksia ja edesottamuksia mm. Facebookissa. Siihen FB onkin vielä luonteva, hieno väline! Paikka, jossa kirjoittaja ja lukija voivat kohdata - sitä paremmin, mitä innostuneempia molemmat osapuolet ovat asiasta.

Ne harvat kirjoittajat, joista tulee joko paikallisia tai kansainvälisiä "superstaroja", joutuvat sitten kohtaamaan kuuluisuuden pimeämmätkin puolet, ja ihan senkin realiteetin, että on eri asia kommunikoida esim. sadan "Facebook-tykkääjän" kanssa kuin sadan tuhannen. Ylivoimaisesta osasta musiikkia tai tarinoita ei koskaan tule mitään suurta tai kuuluisaa, saati rahaa tuottavaa. Se ei ole kiinni laadusta; kyse on monista asioista, joista vähäisin ei liene onni.

Mutta jokaiselle kirjoittajalle siellä: nauttikaa hetkestä! Nauttikaa siitä, että teillä on hyvä Tarina kerrottavana. Nauttikaa jokaisesta yksittäisestä lukijasta, joka - edes hetken ajan - koki saaneensa teiltä jotain ainutkertaista pientä taikaa arkeensa!  Kunnioittakaa heitä, joka ikistä tarinanne seuraajaa! Vaikka heitä olisi alkuun vain kourallinen! Vastatkaa heidän joka helkkarin kysymykseensä, sillä ne kysymykset tulevat sydämestä! Sen parempia kysymyksiä ei voi olla. Jokainen ihminen, joka on maksanut vaikka euronkin sinun kertomastasi tarinasta, ansaitsee täyden huomiosi! Sillä hän on uskonut sinuun - ja kirjoittajan tulee myös uskoa lukijaansa. Vain niin homma toimii. :)

Nauttikaa jopa epätietoisuudesta tulevaisuuden suhteen. Jotkut "onnistuvat" - ja jopa onnistumista on montaa sorttia. On joka tapauksessa hyvä tehdä sellaista mistä nauttii, etenkin, jos jotkut muutkin nauttivat työsi hedelmistä. Ja vaikka lopussa kävisi miten hyvänsä...

Jotkut täällä saattavat muistaa sympaattisen jenkkibändi Quarterflashin, joka nosti 80-luvun alussa lahjakkaan nuoren opettajapariskunnan (!) hetkessä listaykkösiksi ja musiikkibisneksen hulluuden keskipisteeseen. Kuten niin monesti käy, alun taivaallinen menestys (jopa hienon musiikin kera!) vaihtui hyvin nopeasti unohdukseen. 25 vuotta myöhemmin tuo pariskunta, Marv ja Rindy Ross (nainen taivaallisella äänellä ja saksofonilla! :) ), teki vielä uuden levyn "Goodbye Uncle Buzz" - omakustanteena, kuinkas muuten. Se on heidän jossain mielessä ehkä hienoin (ainakin tunnelmaltaan aidoin) levynsä, ja niin kaukana hittihakuisuudesta kuin vain voi kuvitella. Mutta se on lämmin ja rakastettava levy, joka tuo mieleen ehkä alkusyksyn haikeansuloiset, rauhalliset tunnelmat monivärisen metsän keskellä, jolloin aika pysähtyy.

Tuon albumin päätösbiisin nimi sanoo kenties kaiken (tärkeän): "At least I tried"...

Eli: "Ainakin yritin."

Yrittää ainakin aina voimme. Mitä lopulta tapahtuu, on vallan toinen asia. Ja kenties juuri sinun kertomasi tarina yllättää, ellei peräti muuta, maailmaa. On vain yksi tapa ottaa asiasta selvää.

Kirjoita... :)

Kirjoittajan kolme sääntöä & scifin toden tuntu

Ehkä paras tähän asti saamani neuvo kirjoittamiseen kuului: "Mieti jokaisen lauseen kohdalla, viekö se tarinaa eteenpäin." Tuo yksinkertainen periaate on auttanut ainakin omaa tarinointiani, sillä tiedän olevani taipuvainen laiskaan kirjoittamiseen, joka saattaa rönsyillä ja kadottaa sen kuuluisan punaisen lankansa. Lisäisin "kirjoittajan työkalupakkiin" kuitenkin myös toisen yksinkertaisen lauseen: "Kysy jokaisen lauseen kohdalla, tuntuuko se todelta."

Niin, todelta! Fiktion ei toki aina tarvitse etsiä todentuntuisuutta; lukemattomat niin kaupallisesti kuin arvosteluissakin menestyneet teokset toimivat aivan muilla avuilla. Mutta ne harvat timantit, joita voisi kutsua "elämää suuremmiksi tarinoiksi", sisältävät yleensä tuon sinänsä yksinkertaisen, mutta yllättävän vaikeasti toteutettavan elementin. Ne tuntuvat - tavalla tai toisella - tosilta. Ne myös - ehkä osin samaisesta syystä - usein herättävät niin lukijassa kuin kirjoittajassakin tietyn nöyryyden, jopa kateuden tunteen: "Osaisinpa kirjoittaa noin!"

Monet menestystarinat niin fantasian kuin science fictioninkin alueilla ovat olleet ehkä yllättävänkin "laajoja, mutta ohuita" - toisin sanoen, pinnallisia. Ne ovat olleet täynnä takuutoimiviksi havaittuja viihteellisiä peruselementtejä, kuten juonittelua, väkivaltaa ja seksiä. Ne ovat myös yllättävän harvoin panostaneet esimerkiksi henkilöhahmojensa uskottaviin kuvauksiin. Sitä voi pohtia, onko tämä myös aikamme kuva: kiireisten ihmisten pitää saada viihteensä pikaruokamuodossa, helposti ja nopeasti sulavana.

Science fiction on tarinoiden todentuntuisuuden suhteen aivan oma tapauksensa. Ei liene sattumaa tai yllättävää, että niinkin moni scifikirjailija on siviiliammatiltaan tiedemies tai -nainen. Se näkyy - niin hyvässä kuin pahassakin. Se voi johtaa aivan loistavaan teknologian, uusien näkökulmien tai monimutkaisten järjestelmien/yhteiskuntien kuvaukseen. Asioiden, joista kirjoittaja selvästi on kiinnostunut ja tietävä. Mutta yhtä usein se voi johtaa mm. kovin pinnallisiin henkilöhahmoihin, jotka toimivat lähinnä merkityksettöminä välineinä kiinnostavampien asioiden mahdollistamisessa.

Pahimmillaan jokin demoni painostaa kirjailijaa liittämään kaiken edellisen päälle täysin siihen sopimattomia, kaupallisesti tärkeiksi koettuja elementtejä. Dan Simmonsin sinänsä enimmäkseen aivan loistava "Hyperion" -sarja on tästä esimerkki. Kaikki muu siinä toimii hyvin, parhaillaan jopa käsittämättömän loistavasti, mutta tarinansa henkilöistä Simmons ei (lukijan silmin) tunnu olevan aivan hirveän kiinnostunut. Motiivit tekemisten takana, samoin kuin ihmisten ja alienien luonteet jäävät välillä kovin "jaa, pitääkö tästäkin TAAS kirjoittaa?!" -tasolle. Mutta scifissä tällaisen saa yleensä anteeksi, sillä harva lukija odottaakaan scifikirjalta suunnatonta inhimillistä syvyyttä...

Tai todentuntuisuutta. Onhan science fiction tietynlaista älyllistä satuilua?

No, jaa. Stereotypiana se ehkä sitä monille on - vähän samoin kuin progerock merkitsee monille kymmenminuuttisia tylsiä kitarasooloja ja omituisia sävelkulkuja. Vaan molemmat asiat voi nähdä - ja toteuttaa - toisinkin. Lukemistani scifi- ja fantasiakirjailijoista muutama on edelleen ylitse muiden, eli luokassa "helkkari, kun osaisin itsekin tehdä TUOTA!" Osaa heistä kriitikot rakastavat (Tolkien, Vinge, Gaiman) - ja osaa suorastaan inhoavat. Tämä "inhokkien" ryhmä on tavallaan mielenkiintoinen.

Puristit voivat rauhassa vääntää kättä siitä, onko esim. Dan Brownin tuotanto "oikeasti scifiä" vai ei. En ota siihen kantaa. On trendikästä ja älykästä diggailla tiettyjä asioita taiteissa, ja inhota toisia. Trendejä ymmärtämättömänä, tai ainakin niistä piittaamattomana tylsimyksenä tyydyn arvostelemaan esim. kirjat sen mukaan, millaisia ajatuksia ja tunteita ne minussa herättävät. Tunnustan tässä, että pidin kovasti esim. Brownin "Da Vinci -Koodi" ja "Kadonnut Symboli" -teoksista. Että miksikö? Hyvin yksinkertaisesta syystä: niin vauhdikkaasti ja kaupallis-viihteellisesti "oikein" kuin ne onkin tehty, ne tavoittavat tuon harvinaisen "tämä tuntuu todelta" -taian! Kun lukija viimeisen sivun lopetettuaan alkaa spontaanisti etsiä esim. tietoja keskiaikaisista salaseuroista, silloin kirjoittaja on tehnyt jotain hyvin oikein!

Dan Brownia voi toki mielensä mukaan inhota ja vähätellä, mutta hän on omalla tavallaan aivan erinomainen kirjailija, ja samalla aivan tietynlaisen kevyt-scifin parhaita edustajia. Hän viihdyttää, muttei koskaan liian halvalla tavalla. Hänen tarinoissaan on syvyyttä aina siihen pisteeseen saakka, että niihin miltei hukkuu. Hän ei sorru juuri lainkaan "vakavien" scifikirjailijoiden (pätee myös fantasiaan) iänikuisiin ansoihin näennäislaajoista ja -syvistä tarinoista, jotka eivät kestä kovinkaan läheistä tarkastelua. Brown ei ehkä kirjoita absoluuttisesti "totta", mutta hänen versionsa totuudesta asioissa tuntuu olevan varsin uskottava ja mielenkiintoinen. ;)

Lisäänkin tässä vielä yhden säännön, jota kirjoittajana itse yritän noudattaa parhaani mukaan. Nimittäin, tarinan on kestettävä mikä tahansa "yllätyshyökkäys". Jos tiedät sen olevan "totta" - ja olet todella sisäistänyt sen maailman, henkilöhahmot, kaiken, silloin yksikään odottamaton kysymys tarinasi maailmasta, detaljeista, teknologioista, ihmisistä, näiden motiiveista, historiasta, tms. ei saa yllättää ja vaientaa sinua!

Oma "Myrskyni" on mitä se on, mutta tunnen sen jokaisen päähahmon jo pelottavan hyvin (jotain hyötyä siis yli 10 vuoden tutustumisesta heihin), ja tiedän keskimäärin miten he ajattelevat ja toimivat missäkin tilanteessa. Siitäkin huolimatta, että he myös säännöllisesti yllättävät minut toimillaan! ;) Kaikelle tarinassa esiintyvälle on kulttuurillinen, tieteellinen, mytologinen, kielitieteellinen, teknologinen, tms. tosimaailman taustansa, jonka turvin olen kehottanut tarinan lukijoita jo vuosien ajan kysymään minulta heitä askarruttaneita asioita - aivan mitä hyvänsä, milloin hyvänsä.

Toki sekin hetki vielä tulee, jona en tiedä vastausta - ainakaan aivan heti. En esimerkiksi ole vielä aivan varma siitä, onko Qantin kaupungin alla muinainen fuusiovoimalaitos, vai ei. Mutta sillä ei liene väliä. Nuo asiat selviävät, jos ja kun ovat selvitäkseen. Tärkeää on joka tapauksessa pyrkiä kirjoittamaan tarina, jonka itse tuntee, tai jopa tietää, todeksi - ja jonka takana voi joka hetki seistä.

Sillä tuo pieni ero - toden tuntu - voi tehdä hyvästä tarinasta loistavan. Siksi "Taru Sormusten Herrasta" ei ole pelkkä satu lukemattomien muiden joukossa. Keski-Maa elää ja on tietyllä tavalla täyttä totta miljoonille ihmisille. Uskon, että se elää niin kauan kuin ihmisiä ylipäätään meidän kaltaisessamme muodossa on olemassa. Silloin kirjoittaja on tehnyt jotain enemmän kuin vain "oikein".

Hän on muuttanut maailmaa.