Ehkä paras tähän asti saamani neuvo kirjoittamiseen kuului: "Mieti jokaisen lauseen kohdalla, viekö se tarinaa eteenpäin." Tuo yksinkertainen periaate on auttanut ainakin omaa tarinointiani, sillä tiedän olevani taipuvainen laiskaan kirjoittamiseen, joka saattaa rönsyillä ja kadottaa sen kuuluisan punaisen lankansa. Lisäisin "kirjoittajan työkalupakkiin" kuitenkin myös toisen yksinkertaisen lauseen: "Kysy jokaisen lauseen kohdalla, tuntuuko se todelta."
Niin, todelta! Fiktion ei toki aina tarvitse etsiä todentuntuisuutta; lukemattomat niin kaupallisesti kuin arvosteluissakin menestyneet teokset toimivat aivan muilla avuilla. Mutta ne harvat timantit, joita voisi kutsua "elämää suuremmiksi tarinoiksi", sisältävät yleensä tuon sinänsä yksinkertaisen, mutta yllättävän vaikeasti toteutettavan elementin. Ne tuntuvat - tavalla tai toisella - tosilta. Ne myös - ehkä osin samaisesta syystä - usein herättävät niin lukijassa kuin kirjoittajassakin tietyn nöyryyden, jopa kateuden tunteen: "Osaisinpa kirjoittaa noin!"
Monet menestystarinat niin fantasian kuin science fictioninkin alueilla ovat olleet ehkä yllättävänkin "laajoja, mutta ohuita" - toisin sanoen, pinnallisia. Ne ovat olleet täynnä takuutoimiviksi havaittuja viihteellisiä peruselementtejä, kuten juonittelua, väkivaltaa ja seksiä. Ne ovat myös yllättävän harvoin panostaneet esimerkiksi henkilöhahmojensa uskottaviin kuvauksiin. Sitä voi pohtia, onko tämä myös aikamme kuva: kiireisten ihmisten pitää saada viihteensä pikaruokamuodossa, helposti ja nopeasti sulavana.
Science fiction on tarinoiden todentuntuisuuden suhteen aivan oma tapauksensa. Ei liene sattumaa tai yllättävää, että niinkin moni scifikirjailija on siviiliammatiltaan tiedemies tai -nainen. Se näkyy - niin hyvässä kuin pahassakin. Se voi johtaa aivan loistavaan teknologian, uusien näkökulmien tai monimutkaisten järjestelmien/yhteiskuntien kuvaukseen. Asioiden, joista kirjoittaja selvästi on kiinnostunut ja tietävä. Mutta yhtä usein se voi johtaa mm. kovin pinnallisiin henkilöhahmoihin, jotka toimivat lähinnä merkityksettöminä välineinä kiinnostavampien asioiden mahdollistamisessa.
Pahimmillaan jokin demoni painostaa kirjailijaa liittämään kaiken edellisen päälle täysin siihen sopimattomia, kaupallisesti tärkeiksi koettuja elementtejä. Dan Simmonsin sinänsä enimmäkseen aivan loistava "Hyperion" -sarja on tästä esimerkki. Kaikki muu siinä toimii hyvin, parhaillaan jopa käsittämättömän loistavasti, mutta tarinansa henkilöistä Simmons ei (lukijan silmin) tunnu olevan aivan hirveän kiinnostunut. Motiivit tekemisten takana, samoin kuin ihmisten ja alienien luonteet jäävät välillä kovin "jaa, pitääkö tästäkin TAAS kirjoittaa?!" -tasolle. Mutta scifissä tällaisen saa yleensä anteeksi, sillä harva lukija odottaakaan scifikirjalta suunnatonta inhimillistä syvyyttä...
Tai todentuntuisuutta. Onhan science fiction tietynlaista älyllistä satuilua?
No, jaa. Stereotypiana se ehkä sitä monille on - vähän samoin kuin progerock merkitsee monille kymmenminuuttisia tylsiä kitarasooloja ja omituisia sävelkulkuja. Vaan molemmat asiat voi nähdä - ja toteuttaa - toisinkin. Lukemistani scifi- ja fantasiakirjailijoista muutama on edelleen ylitse muiden, eli luokassa "helkkari, kun osaisin itsekin tehdä TUOTA!" Osaa heistä kriitikot rakastavat (Tolkien, Vinge, Gaiman) - ja osaa suorastaan inhoavat. Tämä "inhokkien" ryhmä on tavallaan mielenkiintoinen.
Puristit voivat rauhassa vääntää kättä siitä, onko esim. Dan Brownin tuotanto "oikeasti scifiä" vai ei. En ota siihen kantaa. On trendikästä ja älykästä diggailla tiettyjä asioita taiteissa, ja inhota toisia. Trendejä ymmärtämättömänä, tai ainakin niistä piittaamattomana tylsimyksenä tyydyn arvostelemaan esim. kirjat sen mukaan, millaisia ajatuksia ja tunteita ne minussa herättävät. Tunnustan tässä, että pidin kovasti esim. Brownin "Da Vinci -Koodi" ja "Kadonnut Symboli" -teoksista. Että miksikö? Hyvin yksinkertaisesta syystä: niin vauhdikkaasti ja kaupallis-viihteellisesti "oikein" kuin ne onkin tehty, ne tavoittavat tuon harvinaisen "tämä tuntuu todelta" -taian! Kun lukija viimeisen sivun lopetettuaan alkaa spontaanisti etsiä esim. tietoja keskiaikaisista salaseuroista, silloin kirjoittaja on tehnyt jotain hyvin oikein!
Dan Brownia voi toki mielensä mukaan inhota ja vähätellä, mutta hän on omalla tavallaan aivan erinomainen kirjailija, ja samalla aivan tietynlaisen kevyt-scifin parhaita edustajia. Hän viihdyttää, muttei koskaan liian halvalla tavalla. Hänen tarinoissaan on syvyyttä aina siihen pisteeseen saakka, että niihin miltei hukkuu. Hän ei sorru juuri lainkaan "vakavien" scifikirjailijoiden (pätee myös fantasiaan) iänikuisiin ansoihin näennäislaajoista ja -syvistä tarinoista, jotka eivät kestä kovinkaan läheistä tarkastelua. Brown ei ehkä kirjoita absoluuttisesti "totta", mutta hänen versionsa totuudesta asioissa tuntuu olevan varsin uskottava ja mielenkiintoinen. ;)
Lisäänkin tässä vielä yhden säännön, jota kirjoittajana itse yritän noudattaa parhaani mukaan. Nimittäin, tarinan on kestettävä mikä tahansa "yllätyshyökkäys". Jos tiedät sen olevan "totta" - ja olet todella sisäistänyt sen maailman, henkilöhahmot, kaiken, silloin yksikään odottamaton kysymys tarinasi maailmasta, detaljeista, teknologioista, ihmisistä, näiden motiiveista, historiasta, tms. ei saa yllättää ja vaientaa sinua!
Oma "Myrskyni" on mitä se on, mutta tunnen sen jokaisen päähahmon jo pelottavan hyvin (jotain hyötyä siis yli 10 vuoden tutustumisesta heihin), ja tiedän keskimäärin miten he ajattelevat ja toimivat missäkin tilanteessa. Siitäkin huolimatta, että he myös säännöllisesti yllättävät minut toimillaan! ;) Kaikelle tarinassa esiintyvälle on kulttuurillinen, tieteellinen, mytologinen, kielitieteellinen, teknologinen, tms. tosimaailman taustansa, jonka turvin olen kehottanut tarinan lukijoita jo vuosien ajan kysymään minulta heitä askarruttaneita asioita - aivan mitä hyvänsä, milloin hyvänsä.
Toki sekin hetki vielä tulee, jona en tiedä vastausta - ainakaan aivan heti. En esimerkiksi ole vielä aivan varma siitä, onko Qantin kaupungin alla muinainen fuusiovoimalaitos, vai ei. Mutta sillä ei liene väliä. Nuo asiat selviävät, jos ja kun ovat selvitäkseen. Tärkeää on joka tapauksessa pyrkiä kirjoittamaan tarina, jonka itse tuntee, tai jopa tietää, todeksi - ja jonka takana voi joka hetki seistä.
Sillä tuo pieni ero - toden tuntu - voi tehdä hyvästä tarinasta loistavan. Siksi "Taru Sormusten Herrasta" ei ole pelkkä satu lukemattomien muiden joukossa. Keski-Maa elää ja on tietyllä tavalla täyttä totta miljoonille ihmisille. Uskon, että se elää niin kauan kuin ihmisiä ylipäätään meidän kaltaisessamme muodossa on olemassa. Silloin kirjoittaja on tehnyt jotain enemmän kuin vain "oikein".
Hän on muuttanut maailmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti