Joku on sanonut, ettei ihminen kykene kuvittelemaan ja siten myöskään kuvailemaan mitään sellaista, millä ei jo ole vastinetta maailmassamme. Noin saattaa hyvin olla. Vanhat science fiction kirjat ja elokuvat esim. kuvailevat tulevaisuuden lähes poikkeuksetta jonain sellaisena mitä me tässä "nykyajassamme" pidämme naurettavan klisheisenä ja jopa vanhanaikaisena. Alkaen kaapin kokoisista tietokoneista viisarimittareineen, vipuineen, isoine lamppuineen, kaikkineen. Emme silloin yksinkertaisesti tienneet muusta. Sama tulee tapahtumaan meidän teknologiallemme ja visioillemme tulevasta. Ymmärrämme vain itsellemme lähellä olevia asioita, jos sitten niitäkään.
Tämä kaikki herättää isoja kysymyksiä siitä, voimmeko koskaan edes puoliuskottavasti kuvailla meille vieraiden älyllisten olentojen kieltä tai ajatuksia. Kysymys, joka koskettaa niin science fictionia kuin fantasiaakin. (Ja uskontoja: ymmärtäisimmekö me itseämme todella paljon kehittyneempiä olentoja? Jumalten täytynee olla sellaisia?)
Jos jo seinänaapurisi saattaa olla alien, joka äänestää mielestäsi mielipuolisesti ja elää aivan "väärin", mitä mahtaisit tuumata, jos vastaasi kävelisi aito klingon, Gandalf, örkki, haltia, kääpiö, Vernor Vingen huikeiden tarinoiden älykäs hämähäkkiolento, tai jotain vielä paljon käsittämättömämpää? Vaikkapa jokin jumalaksi lukemamme, ruumiiton tietoisuus? Tai vaikka edesmennyt oma sukulaisesi, joka viis veisaisi vankasta uskomuksestasi siihen, ettei aaveita kerta kaikkiaan ole olemassa?
Ehkä ottaisit jalat allesi. Ehkä, jos olisit jenkkityyliin aseistettu, yrittäisit ampua moisen kummajaisen seulaksi heti kättelyssä. Ehkä menisit moikkaamaan. Kuka tietää? Mutta niin tai näin - meillä ei ole mitään tietoa saati varmuutta tuollaisten älyllisten olentojen tavasta ajatella ja kokea maailma. Ymmärrätkö edes sitä, miten koirasi tai kissasi kokee maailman? Tuskin. Ja vielä vähemmän kilpikonnan, hyttysen - tai vaikkapa omenapuun - todellisuutta.
Tämä on oikeasti ongelma, kun kirjoitat tarinaa, jossa on ajattelevia ja kenties puhuviakin hahmoja oman kokemuskenttäsi ja maailmankuvasi ulkopuolelta! Yksi hyvä nyrkkisääntö on välttää kuvailemasta asioita, joista ei tiedä varmuudella tarpeeksi. Naimaton avioliittoneuvoja saattaa hyvinkin olla loistava työssään juuri tietyn ulkopuolisen näkökulmansa ansiosta, mutta samaisen ihmisen olisi pirun vaikeaa kuvailla avioliiton arkea esim. kirjassa! Mitä taas tulee haltioiden kaltaisiin olentoihin, näiden voi (genren kirjoittamattomien sääntöjen perusteella) olettaa ajattelevan ja toimivan sen verran ihmisen kaltaisesti, että heitä voinee tiettyyn rajaan saakka kuvailla ajattelemassa ja puhumassakin. Kovin syvälle siinä en kuitenkaan menisi, sillä tiedostaisin itse liian hyvin sen, etten tiedä mitä heidän mielissään oikeasti liikkuu!
Entä sitten teknologia? Onko tuhannen vuoden päästä mitään mikä edes etäisesti muistuttaa Internetiämme? Epäilen suuresti. Tunnistaisimmeko mitään tuon ajan laitteita, osaisimmeko edes arvata miten ne toimivat? Kyseenalaista. Niinpä, kun kuvailemme science fictionissa jotain tällaista "tuntematonta", saattaa olla viisaampaa (joskin turhauttavaa) toisinaan tyytyä kertomaan mitä tapahtuu kuin selittämään juurta jaksain miten ja miksi se tapahtuu. Sillä nuo selityksemme ovat väistämättä tästä hetkestä ja tästä maailmastamme, eivät siitä todellisuudesta mitä yritämme kuvailla.
Kinkkisiä, kiehtovia asioita pohdittaviksi. Juuri nytkin tuumin miten ikivanhaa, mutta silti meitä paljon edellä olevaa teknologiaa edustava "älytalo" käyttäytyy tulipalotilanteessa, energiansyötön ainakin osin katkettua, ja ryhmän kovaonnisia ihmisiä tasapainotellessa talon ulkoseinää kiertävällä pienellä tasanteella... Talo epäilemättä tietää heidän olevan siellä, mutta tekeekö se asialle mitään? Mikäli ei, silloin tietyn tarinan muutama keskeinen henkilö saattaa kokea ikävän lopun. Tällä hetkellä en tiedä, löytyykö asiaan ratkaisu vai ei - se ei ole omissa käsissäni.
Mutta tuollaisiin kysymyksiin törmää aina kun kirjoittaa toisenlaisista asioista. Eiköhän tuokin siis selviä - ratkaisut tällaisiin dilemmoihin tulevat usein täysin odottamattomina hetkinä "sieltä jostain", eikä niitä voi aina mitenkään järkeillä. Tarinat ovat taikuutta - ja me kirjoittajat kai sikäli taikurin enemmän tai vähemmän toheloita oppipoikia ja -tyttöjä. Yrittämässä tehdä täydellistä loitsua, mutta tiedostaen että lohikäärmeen kutsuloitsumme saattaa paremminkin tuoda paikalle kiukkuisen ja hämmentyneen kaniinin. Noh, eipä mitään vikaa kaniineissakaan! Asioihin voi aina sopeutua - myös hetkiin, joina tarinat ottavat asiat omiin käsiinsä, ja menevät aivan mielivaltaisiin suuntiinsa. Se on oikeastaan yksi kirjoittamisen suola. Itsekin yllättyy - aina.
Siispä taas takaisin loitsujen ääreen... :)
Kerropa omia ajatuksiasi aiheesta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti