Martinin bestseller lienee lähellä perinteisintä mahdollisinta fantasiaa. Vain haltiat ja kääpiöt puuttuvat, enkä yllättyisi niidenkään ilmaantumisesta sotkemaan tuon sotaisen tarinan juonitteluja, verenvuodatusta ja - genressä perinteisesti harvinaisia, mutta ilmeisesti yleistyviä - sänkykamarikohtauksia. Voin vain, pienellä kauhulla, kuvitella yksityiskohtaisesti kuvatut lemmenleikit haltiaprinsessan ja irstaan ihmisprinssin välillä. Tolkien kääntyisi varmasti haudassaan. ;)
Onko fantasiassa tai sci-fissä sitten "pyhiä" asioita, tabuja? Fantasiassa pätenee ainakin hiljainen sääntö siitä, ettei Tolkienin perintöä liata. Saattaa toki olla niinkin, että miehen perillisten lakimiehilläkin on asiaan vaikutuksensa; sen verran isosta rahasammosta on nykyään kysymys. Muutoin aikalailla kaikki lienee sallittua, ja esim. fantasian ja sci-fin kohdalla tietty yhteen sulautuminen on jo paikoin havaittavissa.
Mutta Martin ei ole yrittänyt, genressään aika rankasta sisällöstään huolimatta, tuoda oikeastaan mitään uutta fantasian maailmaan. Hänen tarinansa toimii tavallaan kokonaisuutena, jonka hengästyttävässä tapahtumatahdissa lukija ei oikeastaan edes ehdi miettimään asioiden taustoja, realistisuutta tai sen kummemmin muutakaan. Kirjojen maailma on tietyllä tapaa hyvinkin klisheinen malliin "otetaan keskiaikainen maailma, liioitellaan sen väkivaltaisia ja irstaita piirteitä (= miellytetään lukijoita, jotka odottavat toimintaa), luodaan henkilöhahmoja, joista harva on erityisen syvä tai sympaattinen, mutta sitäkin useampi jollain liioitellulla tavalla paha tai muuten mielenkiintoinen. Ja niin edelleen. Tulos on eräänlaista liioiteltua steroidifantasiaa, jossa hormonit hyrräävät, veri lentää, eikä juonittelu keskeydy hetkeksikään. Maailman monimutkaisuus antaa tietynlaisen illuusion syvyydestä, mutta ainakaan tähän asti lukemani ei juurikaan vaivaudu syventämään kuvaani Tulen ja Jään Laulun maailmasta. Ei sen tarvitsekaan, sillä suuri yleisö pitää tarinasta juuri tällaisena. Ja raha virtaa.
Tuollaisen tarinan kirjoittaminen ei olisi onnistunut Tolkienilta, eikä se onnistuisi minultakaan. "Tulen ja Jään Laulu" vaatii kirjoittajalta huiman määrän laskelmointia ja suunnittelua - se ei ole spontaani tarina, vaan rakennettu todella taidokkaasti miellyttämään ja koukuttamaan maksimaalista määrää kohdeyleisöä. Paljon kertoo se, että tarinasta tehty näyttävä TV-sarja on lähes identtinen itse kirjojen kanssa. Hyvää viihdettä.
Toinen tämän hetken menestyskirjailija fantasian alueella on Robin Hobb. Hänet tunnetaan useista samaan fantasiamaailmaan keskittyvistä trilogioista, joissa näkyy kenties tavallista selvemmin naiskirjoittajan hivenen toisenlainen näkökulma moniin asioihin. Hobb:n kirjat ovat myös jakaneet omia tuntemuksiani ehkä enemmän kuin mitkään toiset, sillä niissä on sekä aivan uskomattoman hienoja, että pahimmillaan miltei raivostuttavia piirteitä. Hobb:n kerronta on tietyllä tapaa kuin yhdistelmä romanttista kioskikirjallisuutta (tärkeää on kuka menee naimisiin kenen kanssa + mitä kenelläkin on kunakin hetkenä yllään) ja edellisen vastapainona suorastaan yllättävän mielikuvituksekasta, väkivaltaista ja raakaakin toimintaa genressään aika omintakeisessa maailmassa. Tulos on todella merkillinen; huomasin itse hyppiväni joskus jopa toistakymmentä sivua kerrallaan ylitse (naimakaupat, juorut ja vaatteiden muotilehtimäiset kuvaukset), mutta sitten taas suorastaan ahmien monia synkempiä, syvempiä, mielikuvitusta kiihottavia toisia osuuksia. Tuo ei ole normaali tapani lukea; en normaalisti hypi tarinoissa "tylsien" jaksojen ylitse...
Kaiken tuloksena on eräänlainen viha-rakkaussuhde näihin kirjoihin. Haluan tietää miten tarinoissa käy, mutta en todellakaan halua tietää enää sanaakaan siitä, minkä väriset napit neiti XXX:n silkkisessä, paljetein koristellussa sinivihreänoranssissa leningissä oli tämän huokailtua kymmenen sivun ajan kateelliselle, petolliselle ystävättärelleen paikallisen tyhmän mutta uljaan nuorukaisen ihanuutta ja kamaluutta... Selvää lienee, etten ole aivan oikeaa kohdeyleisöä Robin Hobb:lle, mutta kyllä hän tarinoita osaa kertoa - ja uskon, että juuri ne elementit, jotka hänen kirjoissaan esim. minua tylsistyttävät tai ärsyttävät, vetoavat yhtä voimakkaasti lukemattomiin muihin. Laatuviihdettä siis tämäkin. ;)
Fantasiasta ei voitane puhua mainitsematta erästä klassista kirjoittajakaksikkoa: Margaret Weis ja Tracy Hickman. Heidän syytään ja ansiotaan on mm. Dungeons & Dragons -roolipelimaailmasta kirjoiksi aineellistunut, laaja Dragonlance -maailma, jota itsekin nuorempana ahmin minkä kykenin. W&H:n kerronta on hyvin erilaista kuin esim. edellä mainittujen kirjailijoiden käsitys fantasiasta. Yhdistävänä tekijänä on toki tietyllä tapaa samanlainen, ehkä osin genren perinteiden pakottamakin maailma (lohikäärmeitä esim. tuntuu olevan kaikkialla, vaikka sankarit niitä miten yrittävät hävittää sukupuuttoon!). Weis ja Hickman kirjoittavat kuitenkin jännittäviä tarinoitaan vankasti kieli poskella. Huumorin yhdistäminen periaatteessa usein niin "vakavaan" fantasiaan on taitolaji, mutta nämä kaksi hallitsevat asian suvereenisti. Legendaarisena esimerkkinä näennäisdementoitunut velho Fizban (tietynlainen Gandalf-karikatyyri), joka esiintyy kaksikon ehkä parhaassa työssä, 7-osaisessa "Kuoleman Portti" -sarjassa salanimellä Zifnab. En kerro enempää; tämä juttu on koettava itse! Menee oikeastaan jo Monty Pythonmaisen suuruuden sarjaan. :)
"Kuoleman Portti" -sarja kuuluu mielestäni puutteineenkin fantasian klassikoihin monessa mielessä. Se esittelee seitsemän hyvin erilaista, omintakeista maailmaa, joita yhdistää varsin merkillinen asia. Samalla kyseessä on mitä hienoin esimerkki science fictionin ja fantasian saumattomasta yhdistymisestä pitkäksi, todella kiehtovaksi tarinaksi, joka hetkittäin naurattaa, toisina kenties jopa itkettää, herättää kysymyksiä ja saa toistuvasti lukijan selkäpiihin jääpuikkoja jännityksestä. Kaiken kruunaavat henkilöhahmot, joissa - kerrankin - on syvyyttä ja koskettavuutta. Esim. likinäköinen, valloittajien alistaman kaivosplaneetan yksinäinen, idealistinen, vallankumouksellinen kääpiö kohtaloineen tuskin jättää montaakaan lukijaa kylmäksi.
Paras?
Kaikki nämä kolme esimerkkiä edustavat omalla tavallaan hyvää, viihdyttävää fantasiakirjallisuutta. Kaikki ovat myös keskenään hyvin erilaisia näkökulmia taikuuden kyllästämiin maailmoihin, joissa lohikäärmeet yhä enemmän tai vähemmän mellastavat, prinsessat ovat prinsessoja ja tyhmänrohkeat nuoret miehet ovat ... niin, tyhmänrohkeita nuoria miehiä. Jos minun olisi kuitenkin pakko valita oma suosikkini tästä mainioiden tarinankertojien joukosta, sen täytyisi tällä kertaa olla duo Margaret Weis & Tracy Hickman.
Kerron miksi:
Niin viihdyttävä ja koukuttava kuin Martinin kuvaama maailma onkin, se tuntuu myös jollain tavalla hiukan ohuelta ja tekemällä tehdyltä. Tuotteelta, joku saattaisi sanoa. Ja tuotehan se onkin, häpeilemättä asiaa lainkaan. Siksi se myös myy paremmin kuin kilpailijansa yhteensä. Hobb:n loistavia oivalluksia puolestaan ei käy kiistäminen, mutta lukukokemuksen tietty hajanaisuus (se "viha/rakkaus"-tunne) estää itseäni lukemasta hänen töitään (vielä) mestariteoksiksi. Weis ja Hickman ovat näistä ainoina luoneet jollain lailla ainakin itselleni uskottavia, jopa sci-fi:n mittapuilla mielikuvituksellisia, yllättäviä maailmoja, joissa vaikuttaa henkilöhahmoja, joiden kohtalolla on lukijalle oikeasti väliä. Tarinoita, jotka voivat saada lukijan niin hymyyn kuin kyyneliinkin, samalla miettien voisivatko nuo maailmat olla - jossain päin maailmankaikkeutta - totta.
Siinä on tietynlainen suuruuden mittapuu. "Kuoleman Portti" -sarja ei yritä olla minkäänlainen "Taru Sormusten Herrasta". Se ei ota itseään ylivakavasti, eikä se kosiskele Hollywoodia. Se ei hukuta lukijaa asujen yksityiskohtiin, silmittömään väkivaltaan, eikä ihmisen alhaisimpien vaistojen tuotoksiin jatkuvine juonitteluineen, huorineen ja petoksineen. Se vain kertoo pitkän, todella kiehtovan tarinan maailmoista, joiden voisi kenties uskoa olevan totta. Se kertoo sen haikean hauskasti, silti jännittävästi, kirjoittajien varmasti tiedostaessa alusta loppuun sen, etteivät he koskaan saisi luomuksestaan arvostettuja palkintoja, tv- tai filmisopimuksia, tai fantasia/sci-fi -genren kriittisempien tahojen arvostusta.
Mutta jotain he tekivät oikein. He kertoivat kertomisen arvoisen tarinan, jonka itse luen yhä uudelleen ja uudelleen, muutamien vuosien välein.
Jos se ei ole hyvän fantasiakirjan - tai minkä tahansa tarinan - merkki, niin mikä on?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti